Pilvilinnoja ja haavekuvia

Paasto on alkanut. Tämä aika on annettu meille itsetutkiskelun ja rauhoittumisen ajaksi.

Voimme rauhoittaa ulkoista elämäämme kieltäytymällä erilaisista juhlista ja ylimääräisistä menoista. Rauhoitamme keittiöpuuhat pitäytymällä yksinkertaisessa ruuassa.

Paastoaika on annettu meille myös sisäisen mielemme rauhoittamiseen. Ihmisen mieli on hyvin levoton. Suunnittelemme ja pohdimme jatkuvasti elämään liittyviä asioita. Mielessämme myllertävät muistot, tulevaisuuden suunnittelmat ja tavoitteet, haaveet, unelmat sekä mahdolliset tulevaisuuden kauhuskenaariot.

Kaiken lisäksi nykypäivän media innostaa meitä ajattelemaan ja haaveilemaan suuria. On kymmeniä erilaisia tapoja yrittää tienata "helppoa rahaa" - miljoonia euroja erilaisien haaveiden toteuttamiseen. Luin eräästä lehdestä, että tällä hetkellä on menossa jonkin asteinen lottobuumi. Ihmiset lottoavat paljon.

On olemassa myös lause mitä kuulee hyvin usein sanottavan: Kyllä ihmisellä haaveita tulee olla...

Joillekin haaveet ovat suuria pilvilinnoja, utopistisia unelmia, hetkellisiä irtiottoja ajatuksentasolla arjen harmaudesta. Joillekin haaveet tarkoittavat tavoitteita, joita kohti edetään hyvinkin systemaattisesti. Toiset tekevät itselleen haaveista motivaation, jonka innostamana jaksaa käydä töissä. Joskus haaveet saattavat muodostaa pakkomielteen, joka voi pahimillaan aiheuttaa sen, ettei näe enää muita ihmisiä persoonina ja yksilöinä vaan välineinä tai esteinä omien haaveitten toteuttamisessa.

Monissa ortodoksisen kirkon rukouksissa pyydetään kuitenkin vapautusta haaveista, erilaisista mielikuvista ja huikentelevista ajatuksista:

Anna minun, sinun palvelijasi, nyt nukkua nuhteettomana, vapaana kaikesta itsekkäästä haaveilusta... (p. Makarios Suuren iltarukouksesta)

Suo, että tämä ilta olisi meille täydellinen, pyhä, rauhallinen, synnitön, vapaa viettelyksistä ja petollisista mielikuvista... (Helluntain 2. polvirukouksesta)

...voimallisella Hengelläsi päästä minut huikentelevista ajatuksistani... (Helluntain 3. povlirukouksesta)

Poista meistä kaikki sopimattomat haaveilut... (Helluntain 4. polvirukouksesta)

Varjele meitä synnin synkästä unesta ja pimeistä öisistä harhoista. Tyynnytä itsekkäät mielihalumme... Jumala, anna meille valpas mieli, terve ymmärrys, raitis sydän ja keveä uni, vapaa kaikista haaveista. (Munkki Antiohoksen rukouksesta Herrallemme Jeesukselle Kristukselle, ehtoonjälkeinen palvelus)

... tulkoot pyhät lahjat minulle parannukseksi... karkottakoot ne minusta turhan haaveilun... (p. Basileios Suuren rukouksesta, ehtoollisen edellä) 

Miksi on näin? Onko haaveissa sitten jotain pahaa?

... ja aina muistaisin armoasi enkä koskaan eläisi itselleni, vaan sinulle, Herrallemme ja Hyväntekijällemme.. (p. Basileios Suuren kiitosrukouksesta, ehtoollisen jälkeen)

Tavoitteet, haaveet, unelmat, tulevaisuuden suunnitelmat, muistot, tulevaisudenpelko, menneisyyden haamut.. Ne ovat toisaalta kaikki esteenä meille elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Ne ovat esteitä meille siihen, että luottaisimme Jumalan toimivan meidän parhaaksemme. Tavoitellessamme haaveitamme, me emme elä Jumalan johdattamina. Haaveet ovat meidän omia itsekkäitä pyyteitämme.

Jumalalla on meille jokaiselle oma pelastuksen tie, jota kulkien me saavutamme iankaikkisen elämän. Meidän vapaassa tahdossamme on, haluammeko kulkea meille viitoitettua polkua vai emme. Ihmisen itsekkyys ja voimakas oma halu tehdä oman pään mukaan on meidän elämämme suurin tragedia. Emme luota Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, että Hän tietäisi mikä on meille hyväksi. On myös hyvä antaa sille huomiota, että meidän omat suunnittelmat ja tavoitteet eivät välttämättä olekaan meille edes hyväksi.

Omien haaveiden viljely ja jatkuva tavoitteellisuus sekä halu toteuttaa niitä, aiheuttaa sielussamme myös suurta levottomuutta ja stressiä. Moni varmasti ajattelee viimeistään tässä kohtaan, että "kyllä tavoitteita pitää olla, muuten ei pääse elämässään eteen päin eikä saavuta mitään..." Mutta entäs jos näin paaston kunniaksi rauhoittaisi myös mielensä. Nämä seitsämän viikkoa, mitkä paastoa on edessä, eivät murenna tavoitteita eikä hajoita pilvilinnoja, vaikka et antaisikaan niille jatkuvaa huomiota. On joskus hyvä päästää irti kaikesta tavoitteista ja katsoa mihin Jumala vie ja elämä kantaa. 

Nykypäivän trendisanat, mindfullness ja hetkessä eläminen, poistavat myös haaveilun ja unelmat meidän elämästämme. Jos haluaa elää tässä hetkessä ei voi haaveilla, koska silloin et ole tässä hetkessä. Menneisyyttä ei enää ole, tulevaisuus ei ole vielä läsnä, on vain tämä hetki. Kokonaan tähän hetkeen pysähtyminen voi tuntua pelottavalta, mutta sitä voi ihan turvallisesti kokeilla.

 ... ja vapauta kahlehditut ajatukseni avuksihuutoon. (Kiitosrukouksesta kaikkein pyhimmälle Jumalansynnyttäjälle, ehtoollisen jälkeen)

Kun vapautamme mielemme omista haaveistamme, tulevaisuuden sunnitelmistamme tai menneisyyden muistoista/haamuista voimme täyttää mielemme jollain pelastuksemme kannalta tärkeällä asialla: rukouksella.

Herra, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.

Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.

Jumala, puhdista minua syntistä ja armahda minua. 

Rauhoittuessamme mielemme on vastaanottavaisempi hengellisille asioille. Kun päästämme irti kaikesta mitä itse haluamme, paaston aikana luettavat katumuskanonit, paaston tekstit avautuvat meille aivan toisella tavalla. Myös itsetutkiskelu syventyy ja näin voimme todellisesti osallistua murtunein mielin katumuksen sakramenttiin.

Paasto on meille työkalu, jolla voimme koota arjen huolissa ja tämän maailman myrskyissä hajaantuneen elämämme takaisin niihin asioihin joilla on oikeasti merkitystä. Mielemme rauhoittamisella omista haluista, rukouksella, ruokapaastolla, katumuksen sakramentilla, kirkon jumalanpalveluksilla voimme saada itsemme ymmärtämään, että Jumala kyllä johdattaa meitä, jos vain annamme siihen mahdollisuuden.

Sinä olet tullut avuokseni ja minä saan riemuita siipiesi suojassa. Koko voimallani minä tarraudun Sinuun ja Sinun oikea kätesi tukee minua. (Ps. 63:8-9)

Paastoon valmistavat sunnuntait

Kevät on ihanaa aikaa. Luonto herää talven horroksesta, linnut palaavat ja lämmin ilma hellii meitä pohjolan asukkaita. Ortodoksinen kirkko viettää keväällä kirkkovuoden suurinta juhlaansa sekä pelastuksemme kannalta kaikkein tärkeintä tapahtumaa eli Kristuksen ylösnousemusta kuolleista. Pääsiäisen vietto vie aikaa koko kevään. Ortodoksinen kirkko valmistautuu kohtaamaan ylösnousseen Kristuksen 47 päivän paastolla ja toisaalta julistaa tätä iloa 40 päivän juhlakaudella.

Erilaiset dietit, mehupaastot, 5+2 paastopäivät yms. ovat tätä päivää. Tämän päivän ihminen haluaa paastota. Syiksi paastolle annetaan terveydellisiä tai itseään trimmaavia syitä. Näissä syissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta Kirkon tarjoama paasto ei ole näistä kumpaakaan. Kirkon tarjoama 2000 vuotta vanha paastokäytäntö on puhtaasti hengellinen kilvoittelumuoto. Sillä pyritään haastamaan itsensä Jumalan kunniaksi eroon kaikesta mikä meitä tässä maailmassa orjuutta fyysisesti ja henkisesti. Fyysisen ruokapaaston rinnalla kulkee tiiviisti hengellinen paasto.

Ortodoksisessa kirkossa kaikella on merkityksensä eikä mitään tapahdu "vain huvin vuoksi". Kirkko ymmärtää ihmistä, inhimillisyyttä sekä ihmismielen heikkoutta. Kirkko tietää, että ihmisen täytyy saada valmistautua henkisesti, ennen kuin voi aloittaa jotakin suurta ja tärkeää. Näin ollen suuri paastokaan ei ala yllätyksenä. Totta kai, jos omistaa kirkkokalenterin jokainen näkee päivämäärän, milloin suuri paasto alkaa. Mutta välttääksemme luopumisen tuskan tietyistä ruoka-aineista ja/tai mielen hiljentämisen ja elämän rauhoittamisen ahdistuksen, ihmisluonnolle täytyy antaa mahdollisuus käsitellä asioita ja se vaatii oman aikansa. Sitten kun koittaa suuren paaston ensimmäinen päivä, olemme siihen henksiesti ja fyysisesti valmiit. Kirkko haluaa tukea ja auttaa ihmistä ja näin johdattaa meitä paastoon pikkuhiljaa ja vähitellen. Tätä varten kirkkovuodessa ennen suurta paastoa on valmistussunnuntait.

Jokaisella valmistussunnuntailla on oma teemansa, jotka johdattavat meitä ymmärtämään, mitä Jumala haluaa meille opettaa paastotessamme. Emmehän me voi hengellisesti paastota jos emme tiedä miten se tapahtuu. Teemat näkyvät jumalanpalvelusten teksteissä ja varsinkin ko. sunnuntain evankeliumissa.

Valmistussunnuntaihin valmistava sunnuntai on Sakkeuksen Sunnuntai (evankeliumi: Luuk. 19:1-10). Se ei ole varsinainen valmistussunnuntai, mutta sen evankeliumi johdattaa meidän askeleita jo paaston suuntaan. Evankeliumissa kerrotaan, kuinka Sakkeus kipeää puuhun, sillä Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli. (Luuk.19:3) Sakkeus oli puhtaasti utelias. Jotta me voisimme lähteä valmistautumaan paastoon ja Kristuksen ylösnousemukseen, meidän täytyy herättää itsessämme terve uteliaisuus ja kiinnostus Jumalaa kohtaan. Ilman tätä kiinnostusta kilvoittelumme on turhaa.

Publikaanin ja Fariseuksen Sunnuntai 

"Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani.  Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.' Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!' "Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan. (Luuk. 18:10-14).

Ensimmäisen valmistussunnuntain tekstit opastavat kahteen tärkeään asiaan mitä meidän tulee harjoittaa paastomme aikana: rukousta ja nöyryyttä. Kristus opettaa meille nöyrän rukouksen, jota voimme toistaa kaikkina päivinä aina sopivan hetken tullen ajasta ja paikasta riippumatta: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen". Rukous on hengellisen elämämme ydin, sillä se on suoraa yhteyttä Jumalaan omasta sisimmästämme. Rukous ylläpitää suhdettamme Jumalaan. Niin kuin kirkkoisät puhuvat: rukouksen tulisi olla yhtä tärkeää kuin ilman jota hengitämme.

Rukouksen tulee olla myös nöyrää:
Veljet, älkäämme fariseuksen tavoin rukoilko, sillä joka ylentää itsensä, hänet alennetaan. Alentakaamme Jumalan edessä publikaanin tavoin itsemme! Paastotkaamme ja huutakaamme: Jumala, ole meille armollinen! (publik. ja fariseuksen su, avuksihuutostikiira)

Paasto itsessään opastaa meitä nöyryyteen, kun huomaamme oman haluttomuutemme paastoamiseen tai omat himomme jotakin ruoka-ainetta kohtaan tai halumme ajatella ja puhua pahaa. Kristus itse opettaa: "Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla." (Matt. 17:21) Paastoromahdukset tai halu langeta pois paastontieltä kertoo meille oman luontomme heikkoudesta. Se on asia mikä ei juurikaan anna aihetta ylpeillä.

Paastoton viikko

Publikaanin ja fariseuksen sunnuntaista alkaa kirkkovuoden yksi paastottomista viikoista. Silloin Kirkko kieltää paastoamisen myös keskiviikkoisin ja perjantaisin. Tämä on annettu meille voimaksi. Olemme kohta aloittamassa suurta paastoa, on hyvä hetki hengähtää niin, ettei tarvitse paastota edes viikottaisina paastopäivinä.

Tuhlaajapojan Sunnuntai

Paastottoman viikon päätyttyä meille koittaa Tuhlaajapojan sunnuntai. (Luuk. 15: 11-32). Tuhlaajapojan sunnuntai opastaa meitä kohti katumusta ja mielenmuutosta. Paasto on annettu meille katumuksen opetteluksi. Katumus ei ole vain sitä, että pohdimme mitä pahaa olemme tehneet vaan myös sen pohtimista, mitä hyvää olemme jättäneet tekemättä. Katumus on mielenmuutosta. Halua muuttua parempaan suuntaan.

Tuhlaajapojan sunnuntain Evankeliumissa meille tuodaan esille itsemme, halumme elää näennäisesti vapaana, tehden mitä ikinä me itse haluamme. Mitä juuri minä haluan, minä sitä ja minä tätä, minä.. minä.. minä... 

Tuhlaajapoikan isä antaa poikansa lähteä. Evankeliumin isä kuvastaa meidän taivaallista Isäämme. Vapaantahdon suomin valtuuksin myös meillä on oikeus elää sellaista elämää kuin me haluamme. Apostoli Paavali puhuu Tuhlaajapojan sunnuntain epistolassa kuitenkin hyvin osuvasti: "Kaikki on minulle luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on minulle luvallista" -- mutta en saa antaa minkään hallita itseäni. (1.Kor. 6:12) Se, että elän täysin omien viettieni ja halujen varassa, juuri niin itsekästä elämää kuin haluan, ei ole meille hyödyksi. Tämän elämänmallin murtamiseen tarvitaan mielenmuutosta eli katumusta.

Meidän ei tarvitse pelätä katumusta. Kristus osoittaa meille, että Jumala odottaa meidän kääntymystä ja ottaa meidät avosylin vastaan kun haluamme palata takaisin taivaallisen Isämme kotiin: "Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä." (Luuk. 15:20)

Tuhlaajapojan aattoillan ehtoopalveluksen stikiiroissa halutaan painottaa meidän tehtäväämme mielenmuutoksessa: Ymmärtää, että olemme itse aiheuttaneet oman alennustilamme ja ainoa poispääsy tästä tilasta on katumus.

Olen itseni kokonaan häväissyt enkä uskalla katsoa ylös taivaaseen. Olen järjesttömästi antanut itseni synnin valtaan. Mutta nyt särjetyin sydämin palaan ja huudan: Kaikkien Kuningas! Minä olen edessäsi syntiä tehnyt, ota minuta vastaan! (Tuhlaajapojan sunnuntain kanonin 4. irmossin tropari)

Lihasta luopumisen viikko

Tuhlaajapojan sunnuntaista aloitamme luopumaan lihasta. Vanhaan aikaan se tarkoitti sitä, että kaikki lihatuotteet syötiin pois. Tässä ajassa se on mennyt enemmän siihen suuntaan, että pidetään viimeiset juhlat, jossa nautitaan pihveistä ja muista liharuuista. Tämän viikon lopulle voimme laittaa itsellemme kiintopisteen siihen, että seuraavan kerran syön lihatuotteita vasta pääsiäisenä.

Tuomiosunnuntai

Tuomiosunnuntain jumalanpalvelustekstit ovat hyvin hurjia. Ortodoksinen kirkko harvemmin "mässäilee" lopun ajoilla, tulivirroilla ja Helvetin tulella. Tuomiosunnuntain teksteissä asia otetaan kuitenkin esille.

Kun valtaistuimet asetetaan ja kirjat avataan, kun Jumala istuutuu tuomitsemaan, niin mikä pelko silloin syntyy! Kun enkelit seisovat peloissaan hänen edessään ja tulivirta vyöryy, niin me ihmiset, mitä silloin teemme, kun olemme moniin synteihin syyllisiä? (Tuomiosunnuntain avuksihuutostikiira)

Voi sieluni pimeyttä! Kuinka kauan olet, sieluni paheistasi luopumatta? Kuinka kauan suruttomana pysyt? Miksi et ajattele kuoleman peljättävää hetkeä? Miksi et vapise ajatellessasi Vapahtajan kauhistuttavaa tuomioistuinta? Mitä vastaat silloin? Millä itseäsi puolustat? Käytöksesi on todistajana sinusta. Tekosi ovat syyttäjinä sinua vastaan. Voi sielu! Aika läsnä.  (Tuomiosunnuntain virrelmästikiira)   

Tuomiosunnuntain teema on kuitenkin kaikkein parhaiten havaittavissa sen evankeliumissa (evank. Matt. 25: 31-46) ja se on rakkaus. Jotta emme kohtaa Kristuksen tullessa toisen kerran kirkkaudessaan tuomiota, meidän täytyy oppia rakastamaan.

'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.' (Matt. 25:40)

'Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.'  (Matt. 25:45)

Viimeisellä tuomiolla ei kysytä paastositko, rukoilitko, kävitkö kirkossa, mitä syntiä teit. Viimeisellä tuomiolla kysytään: rakastitko? Maalaisjärjellä ajateltuna paasto, rukous, kirkossa käynnit, kilvoittelu eivät voi olla pelastuksen perusteita, koska muutenhan me ylpistyisimme omista harjoituksistamme. Ne ovat meidän oman nöyryytemme kannalta äärimmäisen tärkeitä asioita, mutta viimeisellä tuomiolla ne eivät ole taivaaseen pääsymme keskiössä. Rakkauden teot ovat.

Se, että näemme Jumalan kuvan jokaisessa ihmisessä, pitäisi olla se syy miksi toimimme hyvin toista kohtaan, vilpittömällä rakkaudella. Me emme saa ajatella, että "kun teen hyvän teon kerään plussapisteitä taivaanportille". Meidän toimintamme perustana pitää olla vain ja ainoastaan rakkaus. Se on tuomiosunnuntain opastus meille, jotka olemme aloittamassa paastoa.

Kirkko haluaa Tuomiosunnuntain tekstien synkkyyden avulla herättää meitä siihen todellisuuteen, että me emme tiedä milloin Kristus tulee toisen kerran. Tai jos emme halua ajatella noin suureellisesti niin pienenmmässä mittakaavassa: me emme tiedä mikä päivämme on elämämme viimeinen. Rakkauden harjoitteleminen ja Jumalan kuvan näkeminen kaikissa ihmisissä on tärkeää aloittaa juuri nyt. Heti. Kun viimeinen tuomio on todellisuutta tai kun kuolema korjaa meidät tästä maailmasta, silloin on liian myöhäistä.


Maitoruuista luopumisen viikko

Tuomiosunnuntaista alkaa luopuminen maitoruuista. Blinit ovat yleisesti tunnettu maitoruuista luopumisen viikon ruoka. Tällä viikolla voi syödä vielä viimeiset maitosuklaat.. Maitoruuista luopmisen viikon keskiviikon ehtoopalveluksen teksteissä aloitetaan jo Efraim Syyrialaisen paastorukouksen lukeminen. Paasto on jo todella lähellä.

Sovintosunnuntai

Viimeinen valmistussunnuntai ennen paastoa on Sovintosunnuntai (evank. Matt. 6:14-21). Aikaisemmista sunnuntaista olemme oppineet mitä me tarvitsemme aloittaessamme paastoa: nöyryyttä ja rukousta, katumusta, mielenmuutosta sekä rakkautta. Kun teemme vielä kaikkien läheistemme kanssa sovinnon, voimme aloittaa hyvillä mielin paaston matkan.

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.
(Matt. 6:14-15)

Evankeliumi antaa myös vielä viime hetken ohjeet paastoamisesta: "Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.  (Matt. 6:16-18)

Paastossa voimme harjoitella pyrikimystä hiljentämään ja yksinkertaistamaan elämäämme. Myös se on yksi fyysisen paaston tarkoituksia ruokapaaston ohella: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. (Matt. 6:19-21)

Jos olemme lähteneet Sakkeuksen uteliaisuuden innoittamana tutustumaan Jumalaan, olemme aloittaneet valmistussunnuntaitten opetuksien kautta paastoon valmistautumisen, suuren paaston alku ei ole ahdistava eikä tuleva kilvoittelu tunnu raskaalta. Mieli on itseasiassa valoisa ja tyyni.

Aloittakaamme valoisin mielin paaston aika ja antautukaamme sen hengellisiin kilvoituksiin. (Sovintosunnuntain ehtoopalveluksen avuksihuutostikiiran alku)

Herra nyt on armosi kirkastunut meille; on kirkastunut sielujemme valo. Katso, nyt on otollinen aika, nyt on parannuksen tekemisen aika. Pankaamme pois pimeyden teot ja pukeutukaamme valon aseisiin, jotta purjehdittuamme paaston suuren meren yli saapuisimme sielujemme Pelastajan, Herran Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen, kolmantena päivänä tapahtuneen ylösnousemuksen juhlaan. (Sovintosunnuntain ehtoopalveluksen virrelmästikiira)
 

Ortodoksisuus = Karjalaisuus?

Suomen ortodoksisessa kirkossa on ollut viime sodista lähtien vallalla ajatus siitä, että ortodoksisuus on sama asia kuin karjalaisuus. Tälläinen ajatelma Kirkon liittämisestä johonkin kansallisuuteen tai kulttuuriin ei sinänsä ole pelkästään Suomen ortodoksisen kirkon oma keksintö vaan se on yleisesti käytössä ympäri maailmaa: joillekin venäläisille aito oikea ortodoksisuus on venäläisen kulttuurin värittämää ja kirkkoslaavilla höystettyä, toisaalta taas joillekin kreikkalaisille se on vain Kreikan maalla toimivaa, wanhaa bysantilaista ortodoksisuutta, wanhalla kreikalla sujuvasti toimitettuna, jne. Tämänlaisia ajatuksia pyörii myös joidenkin ihan supisuomalaistenkin ortodoksisessa ajatusmaailmassa.

Todellisuudessa ortodoksisella uskolla eikä Kirkon pelastuskäsityksellä ole mitään tekemistä minkään kulttuurin kanssa.  On väärin ja pinnallista ajatella, että Kirkko olisi jonkun kulttuurin vaalimiseen käytettävä instituutio. Tämän ajattelun myötä Kristuksen pelastustyö menettää merkityksen ja Kirkko kutistetaan pienien piirien omiksi kivoiksi puuhasteluiksi.

Pienessä Suomen ortodoksisessa kirkossa pienet piirit aiheuttavat yleensä sen lieveilmiön, että uudet ihmiset, jotka haluaisivat tulla ortodoksiseen kirkkoon ja osallistua kirkon toimintaan, saattavat tuntevat itsensä ulkopuolisiksi. On väärin, jos ihminen, joka on löytämässä tai jo löytänyt hapuilevasti hengellisen kodin ortodoksisesta kirkosta, tuntee olonsa vieraaksi vain siksi, ettei hänellä ole esim. karjalaisia juuria tai että hän ei ole "syntymä-ortodoksi." Totuushan on, että kukaan ei synny ortodoksiksi. Jokainen ihminen kastetaan Kristuksen kastekäskyn mukaan ja voidellaan sen jälkeen mirhalla. Sen jälkeen hän on ortodoksi. Se, onko kaste ja mirhallavoitelun sakramentit toimitettu vauvana vai aikuisena, ei ole mitään merkitystä.    

Kirkkoon mahtuu kuitenkin kaikki erilaiset ihmiset ja kulttuurit. Erilaisuus on suuri rikkaus ja voimavara kaikkialla, myös kirkossa. Jokainen saa tulla kirkkoon omana itsenään, sellaisen kulttuurin muokkaamana, jonka piirissä on kasvanut. Ihminen saa vaalia omassa elämässään, perhepiirissään ja kodissaan mitä kulttuuria itse haluaa, myös karjalaisuutta, venäläisyyttä tai kreikkalaisuutta. Suomen ortodoksinen kirkko itsekin kunnioittaa omaa historiaansa sillä, että juhlimme Karjalan valistajien päivää luterilaisen pyhäinpäivän aikaan sekä jokaisen Karjalan valistajan omana muistopäivänä pitkin kirkkovuotta. Se täytyy totta kai myös tuoda esille, että kyllä Kikkokin vaalii omaa ortodoksista kulttuuriaan mm. museoiden kautta. Mutta se täytyy tiedostaa, että museon, yksittäisen kulttuurin ylläpidosta tai omista ortodoksisista sukujuurista ei voi muodostua Kirkon ja sen uskovien ihmisten prioriteetti numero yksi eivätkä ne voi olla uskonelämän ydin.

Kirkko ja usko ovat paljon syvempi asia kuin kulttuuri tai sukujuuret, virpovitsat, uskontotunnin askartelut tai karjalanpiirakoiden luodiminen. Edellä mainitut asiat ovat tärkeitä, hyviä ja kauniita, mukavaa puuhastelua sekä luovat ihania muistoja ja yhteisöllisyyttä, mutta ne eivät ole ortodoksisen uskonelämän ainoa tarkoitus. Kirkko on Kristuksen ruumis ja me olemme sen jäseniä. Usko on elävää yhteyttä Jumalaan rukouksen ja jumalanpalvelusten sekä sakramenttien kautta. Se on rakkauden todeksi elämistä. Se on myös kuuliaisuutta Kirkon opetusta ja Jumalaa kohtaan sekä välillä myös vähän kieltäymystä tämän maailman virtauksista. Usko ja Kirkko ovat tie pelastukseen kohti Jumalaa.

Jumalalle ei ole mitään merkitystä mitä sukujuurta, mitä kansallisuutta tai mitä kulttuuriperimää me olemme. Minä olen tärkeä Jumalalle, minuna, omana itsenäni ja persoonana. Tästä kertovat meille esim. se, kun osallistumme sakramentteihin, jotka ovat ortodoksisessa kirkossa hyvin keskeisessä osassa yhteisöllistä ja hengellistä elämää.  Ortodoksit osallistuvat kaikkiin sakramentteihin omalla nimellään: "osallistuu jumalanpalvelija Laura..." Missään ei sanota: "osallistuu jumalanpalvelija Laura Aho omaa sukua Huttu."

Apostoli Paavali opettaa kirjeessään galatalaisille:

Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. (Gal. 3:26-28)

Halloween - kuoleman ja pahuuden juhla

Kymmenisen vuotta sitten Suomeen rantautui juhla nimeltä Halloween.

Halloween -juhlan historia alkaa Irlannissa ja Skotlannissa vietetystä anglosaksisesta juhlasta nimeltä "All Hallows' Eve", suomennettuna "Kaikkien pyhien ilta." Suomessa luterilaisessa kulttuurissa juhla on periytynyt Ruotsin vallan ajoilta 1700-luvulta nimellä "Pyhäinpäivä." Ortodoksisessa kirkossa kaikkien pyhien päivää vietetään ensimmäisenä sunnuntaina Helluntain jälkeen. Suomen ortodoksinen kirkko vakiinnutti "Karjalan valistajien" -juhlan pyhäinpäivään 1950-luvulla. Katollisessa kirkossa marraskuun 1. päivänä muistellaan yleisesti kaikkia vainajia. 

Halloween-juhlan alkuperäiseen ideaan verrattuna on ironista, että se juhlan muoto mitä kaupallisuus ja nykypäivän ihminen juhlii, on kaikkea muuta kuin kaikkien pyhien  tai vainajien muiston kunnioittamista. Suomeen rantautunut Halloween -juhla on suora lainaus amerikkalaisesta "All Hallows' Eve":n muunnoksesta, jonka idea on juhlia kuolemaa, pahuutta ja kauhua.

Miksi länsimainen ihminen haluaa juhlistaa tällaista? Eikö maailmassa ole tarpeeksi todellista pahuutta ja kuolemaa?

Ehkäpä ajatellaan, että Halloweenin kaltaiset juhlat ovat vain leikkiä ja hauskanpitoa. Mutta totuus on, että kuolema ja varsinkaan pahuus eivät ole leikin asia.

Nyky-ihminen saattaa uskoa Jumalaan, mutta unohdetaan, että myös pahuus on todellista. Elämme langenneessa maailmassa, jossa hyvyys ja pahuus kamppailevat jatkuvasti ihmisen vapaasta tahdosta. Jumalan kuvina meillä on sisäinen pyrkimys hyvyyteen, mutta syntiinlankeemuksen jälkeen tahtomme on heikentynyt hyvän tekemiseen. Pahuus vaikuttaa jatkuvasti meidän asenteissamme ja tahdossamme. Sitä vastaan täytyy taistella. Se, että juhlimme Halloweenin kaltaista juhlaa, on kaikkea muuta kuin pahuuden vastaan taistelemista.  Se on pahuuden ihannointia. Se on totaalisessa ristiriidassa rakkauden ja elämän kanssa.

Surullista on huomata, että nykypäivän lapsille opetetaan Halloweenin juhlintaa. Juhlaa saatetaan viettää tarhoissa ja kouluissa sekä kodeissa. Jokainen vanhempi varmasti haluaa opastaa lapsensa kunnioittamaan elämää ja hyvyyttä. Miksi tässä kohtaa ei huomata sitä mitä Halloween -juhla edustaa? Eivätkö lapset saa tästä sen kuvan, että me aikuiset pidämme pahuutta sittenkin ihan jees -juttuna ja kannatettavana asiana? 


Halloweenin juhlinnan myötä näyttäisi siltä, että nykypäivän ihmiselle juurikaan mikään ei merkkaa enää mitään. Saamme jatkuvasti tietoa reaalliaikaisesti ihmisen tekemästä pahuudesta. Uutiset kertovat sodista, kidutuksista, nälänhädästä ja surusta eli pahuudesta, kuolemasta ja kauhusta. Samaan aikaan luonnollinen kuolema kuitenkin piilotetaan sairaaloihin ja laitoksiin pois ihmisten silmistä ja mielestä. Jotta pysymme jossain järjissä kaiken pahuuteen ja kuolemaan liittyvän informaatiotulvan keskellä,  ihminen on turruttanut itsensä toisen ihmisen ja koko maailman käsimyksiä kohtaan. Olemme saattaneet jopa tyystin luopua toivosta hyvyyteen pahuuden edessä, koska se näyttäytyy meille niin massiivisena ja voittamattomana.

Toisaalta tämän ajan henki on myös sellainen, että kaikesta halutaan tehdää sallittua ja jännittävää. Haluamme saada oikeutuksen pahoille teoillemme, suurille ja pienille, kansakuntina ja yksilöinä. Olemme lakanneet ajattelemasta että pahuus on oikeasti pahuutta. Haluamme tehdä pahuudesta kivaa.

Miksi?

"Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua"

Ortodoksinen kirkko juhlii Herran eläväksi tekevää ristiä, sen löytämistä ja ylentämistä, 14. syyskuuta.

Sinun ristillesi me kumaramme Valtias, ja Sinun pyhää ylösnousemistasi ylistämme. (ortodoksinen kirkkoveisu)

Kristuksen ristinkuolema ja siitä seurannut kuolleista ylösnouseminen on pelastuksemme ydin. Tämä on Kirkon riemullinen sanoma ja tämän takia kristittyjen ei tarvitse pelätä enää kuolemaa, sillä kuolema on voitettu.

Tämä oli Kristuksen ristin tarkoitus. Kristus kulki oman via dolorosan meidän jokaisen puolesta. Kristus uhrasi itsensä meidän takia, mitä me voimme tehdä Hänelle vastalahjaksi? Meillä jokaisella on oma ristintie ja se on meidän uhrimme Kristukselle.

"Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua" (Matt. 16:24)

Jokaisella on henkilökohtainen eläväksi tekevä ristinsä, jota kantaa läpi elämän. Osa ristintiestä muodostuu asioita, joille me itse emme voi tehdä mitään, mutta jotka vain ovat osa elämäämme. Ne ovat asioita, jotka tulevat Jumalalta, Hänen kaitselmuksensa mukaan ja on tarkoitettu meille kasvuksi ja kilvoitukseksi. Niitä voisi ajatella olevan esim. oma perhetausta, omat vanhemmat, omat lapset, oma tai lähimmäisen sairaus, rakkaan kuolema, yksinäisyys, lapsettomuus, oman lapsen kehitysvamma, sairaus tai kuolema...

Toisaalta voimme itse tehdä myös omaa valintaan rististä. Jokaiselle muodostuu ristiksi se elämänmuoto minkä hän valitsee: avioliitto,luostari, selibaattius, citysinkkuus... Luostarissa on omat ristinsä. Munkit ja nunnat antavat köyhyyden, naimattomuuden ja kuuliaisuuden lupaukset. Näin he ottavat kantaakseen ristin totaalisesta itsensä kieltämisestä sekä ns. normaaleista elämään kuuluvista huvituksista ja elämäntavasta kieltäytymisen. Ortodoksisen kirkon piirissä on myös olemassa pappeja, jotka ovat valinneet selibaatti-pappeuden maailmassa. Tällöin he kantavat oma valintaista yksinäisyyden, lapsettomuuden ja pappeuden ristiä.

Citysinkkuus on uusi elämänmuoto avioliiton ja luostarikutusumuksen rinnalla. Tutukimusten mukaan sinkkuus on harvemmin kuitenkaan oma valinta. "Se oikea" ei ole vain osunut kohdalle tai "täydellisen miehen/naisen" odottaminen saattaa pitää ihmistä sinkkuna. Tässä elämäntavassa voi ottaa vastaan ilolla sinkkuuden tuoman vapauden, mutta kantaa samalla yksinäisyyden ja perheettömyyden ristiä.

Avioliitossa on omat haasteensa ja ristinsä: Ukko on saamaton vätys, mutta muuten ihan ok. Vaimo tuhlaa kaikki rahat hepeneisiin, mutta muuten on ihan hyvä kumppani. Se, että jaksaa toisen luonteenpiirteitä, ominaisuuksia, katsantokantoja ja ylipäätään omaa tapaa elää, on oma ristinsä. Avioliitossa kummankin puolison on kannettava henkilökohtainen ristinsä sekä yhteinen risti avioliitosta sekä mahdollisista lapsista tai lapsettomuudesta.  (En kirjoita tässä kirjoituksessa perheväkivallasta tai alkoholin liika käytöstä, sillä ne ovat asioita jotka eivät kuulu normaaliin avioliittoon, eikä niitä tarvitse toiselta sietää, eikä kantaa sitä ristinä.) 

Uskon, että lapset ovat meille näkyvimpiä eläväksi tekeviä ristin puita, omat tai vieraat. Lapset tuovat meissä kursailematta esille oman itsekkyytemme. He pakottavat meitä kasvamaan ihmisinä. Toisaalta ajatellen: kaikki kohtaamamme ihmiset, pidimme me heistä tai emme, on meille kasvuksi. Aikuiset ihmiset eivät vai ole ihan niin pahoja ihmisen sisimmän syövereiden kaivajia kuin lapset.. Silti aina kun kohtaat toisen ihmisen, kohtaat toisen ihmisen oman maailman, toisen maailmankaikkeuden, jota et voi pakottaa sopeutumaan itseesi, vaan jonka kanssa täytyy vain tulla toimeen puolin ja toisin. Olemme siis toinen toisillemme eläväksi tekeviä ristin puita.

Edellä mainitut asiat ovat kaikkien ihmisten tavallista elämää. Kaikki luettelemani asiat kuuluvat elämän iloihin ja suruihin. Mikä tekee niistä meille eläväksi tekeviä ristin puita? Miten tavallinen arkielämän haaste: kirpsakkaluonteinen lapsi, laiska puoliso, yksinäisyys, sairaus tai kuoleman kohtaaminen muuttuu pelastavaksi ristiksi ja toteuttaa Kristuksen kehotuksen itsensä kieltämisestä, ristin ottamisesta ja Hänen seuraamisestaan?

Vastaus on: kantamalla oman elämänsä vastaan tulevia haasteita Kristukselle. Hyväksymällä oman elmänsä ristin, ei katkeroituen tai vihaamalla, vaan Jumalaan luottaen. On suuria murheita, joita ei voi heti ensi silmäyksellä hyväksyä omaan elämään, mutta se, että löytää lopulta lohdutuksen Jumalasta, on oman ristinsä kantamista.

Elämässämme on asioita, joita voimme muuttaa ja tehdä, jotta elämä olisi meille mielekästä, mutta silti Jumala lähettää meille jatkuvasti erilaisia kilvoituksia, jotta kasvaisimme ihmisinä ja rakkaudessa. Jokaisella on ristinsä, halusimmempa tai emme, ja se risti on juuri niin painava, jonka Jumala tietää minun jaksavan kantaa. Minun ristini on annettu juuri minulle, henkilökohtaisesti, minun pelastuksekseni, riippuen siitä kannanko sitä katkeruudella vai Jumalan kunniaksi.

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt. (Matt. 11:28-30)

 

Kirkko rukoilee ympäröidäkseen Jumalan yhteisellä rukouksella

Jumalanpalvelukset ovat Kirkon elämän hengitystä. Ilman aktiivista jumalanpalveluselämää Kirkko lakkaa olemasta elävä Kristuksen ruumis. Kautta 2000-vuotisen historian Kirkko on pyrkinyt pyhittämään aikaa, jota elämme tässä maailmassa.
Alexander Schmemann kirjoittaa:
"Aivan alusta asti liturginen perinne on sisältänyt ajatuksen vuorokaudesta liturgisena yksikkönä, jossa määrähetket ja -ajat - ilta, aamu, yö - piti pyhittää rukoukseen, eikä vain yksityiseen vaan myös kirkon rukoukseen."

Kirkolla on oma vuorokausirytminsä. Se on jaettu jumalanpalvelusten mukaan. Ortodoksinen vuorokausi alkaa auringon laskusta, Suomessa tämä on vakiintunut klo 18 tietämille. Tämä juontaa juurensa juutalaiseen vuorokausi-ajatteluun. Se voidaan lukea myös luomiskertomuksesta:"Tuli ilta ja tuli aamu..." (1.Moos.1:3-30)

Kirkko aloittaa vuorokautensa ehtoopalveluksella. Ehtooveisussa laulamme:"...elettyämme auringon laskuun, nähtyämme illan koiton, me veisaten ylistämme Jumalaa..." Klo 21 hujakoilla Kirkko opastaa meidät toimittamaan vähäisen ehtoonjälkeisen - ja puolilta öin puoliyöpalveluksen. Aamupalveluksen paikka kirkollisessa vuorokaudessa on aamuyöstä, auringonnousun aikaan:"Kunnia olkoon Sinulle, joka näytit meille valkauden.."

Päiväaika jaotellaan puolestaan lyhyisiin, luettuihin hetkiin: klo 6 pitäisi lukea I-hetki, klo 9 III-hetki, keskipäivällä VI-hetki ja vuorokauden päättää klo 15 luettava IX-hetki.

Tärkein jumalanpalvelus Kirkon elämässä on liturgia. Sille ei ole määritelty vuorokaudesta omaa paikkaa. Se voidaan toimittaa illasta tai aamusta, yöllä tai päivällä. Liturgia ylittää ajan ja paikan. Siinä kohtaavat historia, nykyhetki ja ikuisuus. Liturgiassa toimitettava eukaristia samaistaa Kirkon puhtaimmin Kristuksen ruumiseen ja kuuluu näin ollen Jumalan valtakunnan iankaikkiseen aikaan.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että ihminen tarvitsee yhteisöllisyyttä: kukaan ei pelastu yksin. Kristus sanoo:"Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." (Matt.18:20) Me tarvitsemme toisiamme myös rukouselämässä. Kirkkoisät ovat kautta historian pitäneet yhteistä rukousta tarpeellisena ja jopa yksityistä rukousta parempana.



Kautta aikain Kirkko on elänyt sen tosiasian kanssa, ettei kaikilla uskovilla ole mahdollisuutta päästä päivittäisiin jumalanpalveluksiin. Eikä varsinkaan maailmassa ole mahdollista toimittaa kaikkia kirkollisen vuorokauden palveluksia. Se ei kuitenkaan muuta näiden palvelusten tarpeellisuutta eikä kirkollista ja liturgista, ajan pyhittävää luonnetta. Päivittäiset jumalanpalvelukset takaavat uskovalle ihmiselle, joka ei syystä tai toisesta pääse joka päivä kirkkoon, sen varmuuden, että Kirkko rukoilee.

Uskovalle ihmiselle Kirkon jumalanpalvelukset ovat elämän suola. Varsinkin nykypäivän ihmisen pitää tehdä todella töitä päästäkseen kirkkoon. Ei siksi, että kirkot olisivat jotenkin hankalien matkojen päässä, varsinkin jos omistaa auton. Ei, tämän päivän ihminen joutuu eniten kilvoittelemaan ajatuksiensa kanssa: Mihin laitan vähäisen aikani? Tämän päivän maailma on täynnä erilaisia toimintoja, joihin ihmisten halutaan osallistuvan. Harrastusmahdollisuudet ovat kasvaneet. Tekniset laitteet syövät ihmisen aikaa. Individualistinen ihminen haluaa itselleen kokemuksia, joita muilta ei löydy. Myös elämän hektisyys, työn paineet ja jatkuva tuottavuuden ihanne, vie ihmistä.

Ihmisen elämä on nykyään kalentereissa ja aikatauluissa. Erilaisten lehtien palstat kirjoittavat kuinka kalenteriin pitää varata omaa aikaa myös lomalle, parisuhteelle, lapsille, harrastuksille yms. jotta ihminen jaksaa työelämän paineet. Tuohon listaan voisi lisätä myös Kirkon. Ihmisen kannattaa varata aikaa myös Jumalalle. Kannattiaisi laittaa esim. kerran kuussa sunnuntaille klo 10 kohtaan, että liturgia tai KIRKKOON ja pitää siitä myös kiinni. Tässä kohtaa ihminen joutuu tekemään sen todellisen työn.  Jumalanpalvelus jää useimmiten kakkoseksi, jonkun toisen myöhemmin tulleen kalenterimerkinnän tai laiskuuden takia. Se on ikävä tosiasia, mutta jos sen tiedostaan, asian voi muuttaa.. Täytyy vain itse huomata johtuuko jatkuva poissaolo Kirkosta puhtaasti laiskuudesta. Selityksiä ihmiseltä löytyy yksi jos toinenkin, ne täytyy vain tiedostaa.



Vaasan pyhän Nikolaoksen kirkossa aloitetaan 1.9.2014 alkaen toimittamaan ehtoopalveluksia joka ilta sunnuntaista lauantaihin klo 18. Olen joskus kuullut sanottavan: "miksi kannattaa olla päivittäin palveluksia? Ei kukaan työssä käyvä jaksa käydä joka päivä kirkossa! Ei kukaan jaksa käydä joka päivä.." Ei varmaan jaksakaan. Päivittäin toimitettavissa palveluksissa on se hyvä puoli, että jos ei jaksa tulla tänään, voi tulla huomenna, tai jos jumppa osuu keskiviikolle, voi tulla kirkkoon rukoilemaan torstaina. Seurakunnan jumalanpalveluselämän pitää antaa ihmiselle mahdollisuus olla aktiivinen Kirkon jäsen. Seurakunnissa järjestettävät muut toiminnot: kerhot, piirit, tapahtumat, ovat todellisuudessa sivuseikka Kirkon elämässä. Ne ovat mukavaa yhteistä tekemistä, mutta ne eivät saa korvata jumalanpalvelusten yhteisöllisyyttä. 



Totuus on, että Kirkolla ei ole muuta tehtävää tässä maailmassa, kuin johdattaa ihmistä pelastukseen, pyhittää luomakuntaa ja ympäröidä Jumala yhteisellä rukouksella.

Minä veisaan ylistystä Herralle

En ota kantaa tässä tekstissä siihen, mitä kanttori harjotuttaa tai laulattaa kuorollaan: laulattaako hän yksiäänistä znamennyiä tai bysanttilaista laulua, vai kenties ihan vain harmaata vigilia- ja punaista liturgiakirjaa vaiko sittenkin mahtipontista venäläistä konserttia. En pohdi myöskään sitä pitääkö kansaa laulattaa ja jos pitää niin milloin ja miten paljon. Kirjoitan tässä kanttorin työstä ja kuorolaulusta, soinnista ja harmoniasta, kanttorin ja kuorolaisten oikeuksista sekä velvollisuuksista ja vastuusta.

Ortodoksinen kirkko on laulava kirkko. Jumalanpalveluksissa kaikki rukoukset, anomukset, ylistykset ja veisut joko lauletaan tai resitoidaan eli käytetään laulamalla lukemista. Tästä poikkeuksena on papin saarna. Lauletulla musiikilla on siis todella suuri osa kirkkomme jumalanpalveluselämää. Seurakunnissamme on kuoroja, joissa laulaa vapaaehtoisia laulutaitoisia ihmisiä. Tämä on hyvä, sillä palveluksia on paljon ja ne ovat joskus hyvinkin pitkiä. Olisi ikävää kanttorina laulaa kaikki palvelukset yksin. Toisinaan sekin on ihan mukavaa vaihtelua.

Ortodoksiset jumalanpalvelukset ovat rukouksellisia, mieltä ja sielua rauhoittavia. Jos veisut lauletaan epäpuhtaasti, lievästi kakofonisesti tai muuten epämääräisesti, jumalanpalvelukset eivät saavuta sitä, mitä niiden kuuluisi olla. Kaikenlainen musiikki vaikuttaa ihmiseen psykologisesti. Musiikkia on käytetty terapiamuotona jo Vanhan Testamentin aikoina (1.Sam.16:14-23). Harmonisesti kaunis musiikki saa ihmisen rauhoittumaan, kun taas epävireinen ja kakofoninen musiikki saattaa aiheuttaa ihmiselle vastaavasti ahdistusta, tuskaista ja hankalaa oloa. Tämä pitää ottaa huomioon laulettaessa ortodoksisia veisuja.

Suomen ortodoksisessa kirkossa käytettävä perus-kirkkolaulu on kirjoitettu neli-ääniseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että äänien välillä on tietty harmonia ja soinnutus. Tämän harmonian täytyisi kuorolaulussa tulla esille. En tarkoita tällä sitä, että joka kuorosta pitäisi löytyä kaikki äänet: basso, tenori, altto ja sopraano tai että kaikkien äänien pitäisi olla edustettuna joka palveluksessa. Tarkoitan tällä sitä, että jos jumalanpalveluksessa on esim. sopraano ja basso paikalla, heidän ääniensä välillä tulee olla nuottiin kirjoitettu intervalli. (Intervalli (lat. intervallum = välimatka) on musiikillinen termi, joka kertoo kahden sävelen välisen korkeuseron.) Jos tämä intervalli on epäpuhdas, kuulostaa jumalanpalveluslaulu epävireiseltä ja sitä on raskasta laulaa ja kunnella.

Kirkkokuoron kanssa työskentely on kanttorin työtä. Uskon, että suurimmalla osalla kanttoreista on pontimena tähän työhön halu ylistää Jumalaa ja tuoda Luojan antama laulunlahja Kristuksen kirkon käyttöön. Jokaisesta kanttorista löytyy varmasti hippunen tervettä ammattiylpeyttä omaa työtään kohtaan, joka ilmenee haluna laulaa palveluksia mahdollisimman kauniisti, kehittää kuoron sointia ja kehittyä omassa työssään. Kanttorit ovat musiikin ammattilaisia omalla alallaan. Heillä on suurin vastuu palveluksissa laulettavasta kirkkolaulusta niin seurakunnalle kuin myös Jumalalle.

Todennäköisesti yli 95% seurakuntiemme kuoroista koostuu amatöörilaulajista, joiden musiikillinen laulutaito, musiikin teoriataito tai nuotinlukutaito ovat hyvin vaihtelevat. Tämä on haaste, mutta ei ongelma. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että kirkkokuorolla täytyy olla jokin musiikillinen taso. Ei riitä, että kuorolaulajalla on halua laulaa, siihen tarvitaan myös taitoa kuulla musiikkia oikein ja laulaa puhtaasti. Fakta on, ettei kaikille ole luotu musiikillista laulunlahjaa tai toisella lahja on heikompi tasoisempi kuin toisella. Kanttorin vastuuseen kuuluu vaatia kuorolaisiltaan riittävää osaamista ja velvollisuuksiin kuuluu harjoittaa kuoroa niin, että kaunis ja harmoninen musiikillinen taso saavutetaan. Tämä on myös kanttorin oikeus ja hänelle täytyisi suoda se. Joskus tämä voi ikävä kyllä tarkoittaa myös sitä, että kanttori joutuu siirtämään henkilön, joka ei ylety musiikillisesti riittävälle tasolle, kuorosta rukoilevan kirkkokansan puolelle. Kuorolaisen vastuulla on ymmärtää ja hyväksyä nämä kanttorin oikeudet, vastuut ja velvollisuudet sekä pohtia todella syvällisesti onko hänellä oikeasti riittävää taitoa laulaa kirkkokuorossa vai ei.

Kirkossamme on monta eri taiteenlajia edustettuna. Vertaan usein kirkkokuorolaulua ikonimaalaukseen. Jos ihminen ei osaa maalata ikoneita, mutta malaa silti, ei hän tuo ikoniaan kirkkoon ja vaadi, että tämä ikoni pitää laittaa ikonostaasiin esille. Tällaiselle ajatukelle saatetaan vähän jopa naurahtaa, eihän kukaan niin hölmö ole. Kirkkoihin maalatut ikonit ovat kursseja käyneiden ikonimaalarien töitä. Omaksi iloksi toki voi maalata. Tätä ei edes kyseenalaisteta. Mielestäni kirkkokuorolaulamiseen pätee samat säännöt. Jos ei osaa laulaa tai ei pysy äänessä, silloin voi toteuttaa itseään laulamalla kotonaan tai vaikkapa seurakunnan laulupiirissä.

Kirkkolaulu ja kirkossa laulaminen herättää paljon ajatuksia ja varsinkin tunteita. Pitää silti muistaa, että kaikki ihmiset mahtuvat kirkkoon ja jumalanpalvleuksiin. Kaikilla ihmisillä - pyhää melua aiheuttavasta lapsesta eukaristiaa toimittavaan piispaan - on tärkeä paikkansa ja tehtävänsä kirkossa ja sen jumalanpalveluksissa. Mikään tehtävä ei ole toista parempi.

Arkiajatus 3, 27.4.2014

Arkiajatus 3/5:
Näin Tuomaan sunnuntaina sitä on kauniilla ilmalla puistossa pohtinut epäuskoa ja uskoa.

Rakastan kirkkoani. Kirkko antaa luvan olla epäuskoinen. Kirkko antaa luvan epäillä. Kirkko jopa toivoo, että ihminen epäilee, että ihminen tutkii, miettii, pohtii eikä ota vastaan kaikkea suoraan päähän taottuna. Kirkko luottaa siihen, että ihminen kaiken epäuskoisuuden ja epäilyksen kautta päätyy siihen lopputulokseen, mihin Tuomas pääsi näkemällä.

Kirkko ei halua, että uskomme perustuu pelkästään ulkoapäin tulleeseen tietoon tai opetukseen. Kirkko haluaa, että uskomme kasvaa epäuskon ja epäilyn kautta henkilökohtaiseen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Rakkaus ei synny vain tiedosta saatikka siitä, että lyödään Raamatulla päähän ja sanotaan:" Tässä on totuus! Usko tähän!" Kirkko haluaa, että jokainen löytää itse.

Pääsiäissunnuntain, eli viikko sitten, ehtoopalveluksessa evankeliumi loppuu sanoihin:"...minä en usko." Ja tämä päivä julistaa Tuomaan epäuskoa. Se on aikamoinen luottamuksen osoitus Kirkolta ihmiselle, joka on niin häilyvä kuin me olemme. Ihmiselle, joka on kautta historian näyttänyt, että ei meihin ole juurikaan luottaminen, varsinkaan uskon asioissa..

Tuomaksen epäusko vaihtuu uskoksi, koska hän näkee, hän saa koskettaa konkreettisesti Kristusta. Mutta Kristus lausuu Tuomakselle sanat:" ... mutta autuaita ovat ne, jotka uskovat vaikka eivät näe." Nämä sanat ovat armollisia, varsinkin meille, jotka elämämme 2000 vuotta noiden sanojen jälkeen.

Kun on tarpeeksi epäillyt, kun on tarpeeksi pohtinut ja miettinyt, verrannut vaihtoehtoja, Kirkko uskoo,toivoo ja luottaa, että jokainen meistä voisi lausua suoraan sydämestään:" Minun Herrani ja Jumalani!"

Arkiajatus 2, 26.4.2014

arkiajatus 2/5: sokerista..
Tänään ja itse asiassa koko viikon olen miettinyt sokeria. Minua on ahidstanut sokeri. Olen sokeriaddikti. Tai ehkä paremmin sanottuna suklaa-addikti. Tässä on ollut todella hyvä aika tehdä itse itselleen pientä tieteellistä koetta. Paaston aikana en juurikaan käyttänyt sokeria ja tällä tarkoitan siis suklaata, karkkia, makeita leivonnaisia yms. Nyt, kirkkaalla viikolla tämä suklaa/karkkikiintiö on otettu takaisin todella hyvin..

Miksi, voi miksi, ihmisen täytyy syödä sokeria eri muodoissa? Mitä se siitä oikeasti saa, muuta kuin hetkellisen makean maun suuhun. Olo on ollut kamala. Varsinkin kun täytyy myöntää, etten ole oikeasti osannut syödä ranskatarten tavoin nauttien hienostuneesti vähän hyvällä omalla tunnolla. Minuun sopii hyvin joko Krysostomoksen tai Basileioksen sanat:" Pelkään miettiä miten juhlitte helluntaita kun pääsiäisenä jo veditte tällaiset överit" (vapaa suomennos itseni, mutta ajatus se, mitä kirkkoisä on sanonut..)

Eräs munkki kirjottaa kirjassaan Tie ylösnousemukseen viimeisessä luvussa siitä, että paastosta pitäisi oppia jotain ja tuoda omaan arkeen siitä jotain... Miksiköhän en osaa jatkaa hillittyjä ruokailutottumuksia, kun paasto kuitenkin opasti, että kun syö paastotyyliin olo ja mieli ovat paljon kirkkaampia ja kevyempiä?

Nyt kirkkaalla viikolla huomasin itsesäni mm. sen, että sokeriton seuraavapäivä on tuskaa. Oikeesti. Olo on todella jähmeä, voimaton, saamaton, elämä ei tunnu mukavalta.. Sokeriin jää jumiin heti. Varsinkin kun annoin sen tapahtua, että piti saada päivä käyntiin "tasottavalla" suklaa-annoksella...

Aina voin tällä hetkellä toki lohduttautua sillä, että nyt oli kirkas viikko ja tänään lauantaina se onneksi loppuu, mutta osaakohan sitä koskaan aikuistua sillä tavalla, että ei tulisi vedettyä övereitä, ei edes sokerilla... Koska sokeria ei pidetä niin pahana kuin sitä, että olisi vetänyt överit esim. alkoholilla, on helppoa ja sallitumpaa käydä salaa kaapilla mutustamassa vähän sokeria ja suklaata.. Mutta jos ei pidä varaansa sitä huomaa, että kirkkaalla viikolla alkanut hillitön suklaansyönti ei ole päättynyt edes Helluntaina.

arkihaaste nro 2: syö jotain nauttien ja keskittyen siihen mitä syöt, banaania haarukalla ja veitsellä tai rusinoita yksi kerrallaan, juoda vettä niin että tuntee kuinka se valuu ruokatorvea pitkin mahaan... pysähdy maistamaan.

Arkiajatus 1 25.4.2014

Kirjoitin viiden päivän ajan facebookiin arkiajatuksia, keräsin ne tähän blogiini yksi kerrallaan:

Arkiajatus 1/5:
Mä oon miettinyt tänään, pyykkiä lajitellessani ja autonrenkaita edes takaisin pyöritellessäni, että hetkessä elämäminen toisaalta tuntuu välillä tosi pelottavalta ja jopa hankalalta. Se, että elämä on tässä ja nyt, ilman kriisejä, ilman kiirettä, ilman touhua, ilman jatkuvaa höseltämistä, on aika pelottavaa mutta toisaalta aika jännää. Kun vain hengittää ja elää, tulee mieleen väistämättä ajatus: Tämäkö on elämää? Tässäkö se nyt on? Elämä tuntuu samaan aikaan painavalta ja kevyeltä, iloiselta ja surulliselta, pelottavalta ja jännittävältä. Elämä on kaikkea ja kaikessa. Ja sitten yht'äkkiä tulee jokin tehtävä, niin kuin esim. Nasun kaverisynttäreitten järjestäminen tänä iltana ja alkaa taas kiire, touhuaminen, tekeminen ja ajatus elämästä lipuu jonnekin.. sitä ei edes muista. Haasteena on se, että pysytisi pitämään elämäntuntonsa samalla kun tekee asioita. Keskittymällä yhteen tehtävään kerrallaan ja kokonaisvaltaisesti, elämä olisi varmaankin enemmän läsnä. Sitä ehkä kaipaan arjessani eniten.
Arkiajatus tehtävä nro 1: Istu alas ja katso, siis todella katso mitä näet ympärilläsi.

Buddhalaisuutta vai rentoutumista?? mindfulnessia vai hetkeen keskittymistä??

Selailin eilen Facebookia ja huomasin erään ystäväni tuntemattoman ystävän kommentoineen erästä artikkelia (http://www.hs.fi/terveys/a1378085539175) sanoilla: ja samaan aikaan kouluihin yritetään ujuttaa buddhalaista mindfulness-meditaatiota, että oppilaat rauhoittuisivat... 

Lähdin lukemaan artikkelia vanhemmuudesta käsin ja lievästi fundamentalisti-ortodoksisin mielin. Valmistauduin olemaan tulta ja tappuraa puolustaessani ortodoksista kristillisyyttä. Mietin jo valmiiksi, miten ilmoittaisin meidän lasten opettajille, että meidän lapsethan eivät tällaiseen osallistu.

Artikkelissa kerrottiin kuinka opettaja käytti mindfulnessia ja meditointia luokkansa rentouttamiseen ja mielen virkistykseksi. Artikkelissa itsessään ei puhuttu ollenkaan buddhalaisuudesta.

Aloin miettiä komentoijan sanoja ja sitä, mitä me pelkäämme sanoissa mindfulness tai meditointi.

On väärin, että nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassamme sanat mindfulness sekä meditointi liitetään vain buddhalaisuuten, samoin on käynyt rentoutumisen ja rentoutumistekniikoiden käyttämisen.

Kysymys kuuluu: pitääkö kunnon, Jumalaa pelkäävien kristittyjen, olla jäykkiä tikkuja tai niin kuin tönkkö suolattuja muikkuja?

Tähän voisin sanoa, että: HÖPÖ HÖPÖ!

Täytyy tunnustaa näin julkisesti, että minulla oli viime joulun hujakoilla murrosikäisen kapina ja raivo omaa kirkkoani kohtaan. Inhosin sitä, että kirkkomme kieltää kaiken. Myös kirkkomme kirjallisuus mielestäni ihannoi tietyssä mielessä itsensä ruoskimista sanoilla ja ajatuksilla sekä lietsoo lievästi pietististä itseinhorealismia. Varsinkin, jos näitä kirjoja ei osaa lukea hengellisin silmin.  Mielestäni kirkkoni oli äärimmäisen tylsä ja vakava. (Ja kaikella rakkaudella, on sitä välillä ulkoisesti vähän vieläkin... )

En yhtään ihmettele toisaalta miksi tämän päivän ihmiset mielellään lähtevät tutkimaan buddhalaisuutta tai hindulaisuutta, tai zen-buddhalaisuutta, tai taolaisuutta.... mitä muuta tahansa kuin kristillisyyttä. Meiltä puuttuu kirjallisuus ja opetus, missä puhuttaisiin ilosta, onnellisuudesta, itsensä kunnioittamisesta ja rakastamisesta.

En lähtenyt kääntymään kapina-aikanani mihinkään "itämaiseen" uskontoon. Yritin kyllä tutustua niihin, mutta ne poikkesivat niin paljon siitä, mitä itse - kapinastani huolimatta -  pidin totuutena, joten annoin sen asian olla. Mutta kirjallisuus mihin tutustuin, kertoi onnellisuudesta.

Jokainen kirjailija kertoi omassa kirjassaan, kuinka juuri hän oli löytänyt juuri sen oikean tavan olla onnellinen ja kuinka juuri hänen oppiensa mukaan pysyy onnellisena ja iloisena sekä saavuttaa sisäisen rauhan. Jokainen kirja tukeutui johonkin em. idän uskontoon, mutta ei kristillisyyteen. Hassuinta oli, että jokainen kirjailija tukeutui eri uskontoon ja silti tie onnellisuuteen oli loppu pelistä suht sama. En välittänyt heidän hehkutuksistaan siihen "oikeaan uskontoon", vaan mietin mitä he loppujen lopuksi kertoivat.

Aloin pohtia, mitä tarkoitetaan sanoilla mindfulness, meditointi, rentoutuminen. Onko ne oikeasti vastoin minun ortodoksisen kirkon opetusta? Onko se oikeasti menemistä pakana-uskonnon puolelle, jos harjoittaa omassa elämässään näitä kolmea asiaa..

Mitä nämä sanat sitten tarkoittavat suomeksi?

Mindfulness
Läsnä olemista tässä hetkessä. Keskittymistä siihen hetkeen missä olet.

Mieltään voi harjoittaa läsnäolemiseen esim. miettimällä miltä minun pottuvarpaassa tuntuu tällä hetkellä? Miltä lattia tuntuu jalkani alla? Mitä ääntä kuulen juuri tällä hetkellä? Minkä oksan puusta näen tällä hetkellä? Mikä on tuo haju minkä haistan juuri nyt? Tai ns. mindfulness syöminen: syö yksi rusina, hitaasti, koe miltä se tuntuu suussa, maista miltä rusina oikeasti maistuu.. Kun tuntee olonsa rauhalliseksi, voi olla vain, miettimättä sen kummemin mitään.  Tai voi vaikka rukoilla.

Meditointi
Vähän niin kuin mindfulness. Tässä harjoitteessa keskitytään enemmän omaan hengitykseen ja sitä kautta tähän hetkeen. Tähän voi myös liittää rukouksen, jos haluaa. Meditointi on keskittymistä hetkeen, sitä ettei anna ajatusten lähteä harhailemaan. Jos ja kun näin tapahtuu, niin ajatukset pitää hellästi palauttaa takaisin keskittymällä hengittämiseen.

Rentoutuminen
Jokainen varmasti tietää mitä on rentoutuminen. Artikkelissa mainittu rentoutustekniikka, missä ensin jännitetään jotain lihasta ja sitten päästetään se rennoksi, on täysin normaali, joka jumpparin käyttämä tekniikka. Kun ihminen on tarpeeksi sterssi-tilassa hän ei välttämättä tunnista onko hänen lihaksensa rentona vai ei. Tällainen lihaksen jännittäminen tuo ihmiselle tietoisuuteen eron siitä miltä tuntuu jännittynyt lihas ja miltä rento.

Kapinani kirkkoa kohtaan alkoi lientyä, kun valmistussunnuntait alkoivat ja ihanan valoisa suuri paasto katumuskanoneineen alkoi. Päätin vihdoin ja viimein ottaa käsiini myös ihan ortodoksista kirjallisuutta. En suostunut lukemaan yhtään erämaaisää. Ei millään pahalla heitä kohtaan, mutta en koe, että erämaassa erakkona asunut mieshenkilö pystyy auttamaan minua ja minun hengellistä kilvoitteluani maallistuneessa nyky-maailmassa ja vielä kaiken lisäksi avioliitossa elävää naisihmistä, kolmen lapsen äitiä.

Siksipä otin käsiini Kallistos Waren kirjan Ortodoksinen tie ja Anthony Bloomin Rukouskoulu. 
Hyppäsin Waren kirjan viimeiseen lukuun: Jumala rukouksena. Sillä se luku tuntui siltä, että se olisi tähän minun "projektiini" sopiva luku. Hän kirjoittaa näin:

      

      Minkäänlainen mietiskely ei ole mahdollista ilman nepsistä eli valppautta. En voi mietiskellä luontoa enkä Jumalaa, jos en opi olemaan läsnä siinä missä olen, kooten itseni tähän nykyiseen hetkeen ja siihen paikkaan, missä olen. Pysähdy, katsele, kuuntele! Tällainen on mietiskelyn ensimmäinen vaihe. Luonnon mietiskely alkaa silloin kun avaan silmäni - kirjaimellisessa ja myös hengellisessä mielessä - ja alan havainnoida ympärilläni olevaa maailmaa, todellista maailmaa, Jumalan maailmaa.

(Kallistos Ware, Ortodoksinen tie, 1979, suom. Matti Sidoroff, s. 193)

Piispa Kallistos opastaa myöhemmin tekstissää, että elämä ei voi kuitenkaan olla pelkkää mietiskelyä vaan siihen kuuluu myös aktiivinen, hyvään pyrkivä arki ja lopuksi mietiskely ei voi jäädä vain mietiskely asteelle vaan siihen tulee liittää enemmin tai myöhemmin yhteys Jumalaan rukouksen kautta. Mutta arjen keskellä tällainen meditointi tai mietiskely ei ole pahasta. 

Metropoliitta Anthony kirjoittaa puolestaan omassa kirjassaan näin:

             Tämä on ensimmäinen harjoitus. Sen voi tehdä hetkinä, jolloin ei ole yhtään mitään tekemistä, jolloin mikään ei vedä sinua enempää eteen- kuin taaksepäinkään ja jolloin voit käyttää viisi minuuttia, kolme minuuttia tai vaikka puoli tuntia joutenoloon mitään tekemättä. Istuudu ja sano:" Nyt minä istun, en tee mitään. En tee mitään viiteen minuuttiin." Ja sitten rentoudu, ja koko tämä aika -  et kestä sitä aluksi enempää kuin minuutin tai kaksi - muistuta itsellesi: "Olen tässä Jumalan edessä, oman itseni kanssa ja niiden huonekalujen keskellä, jotka ovat ympärilläni, olen aivan hiljaa mihinkään liikkumatta." 

               On tietenkin vielä yksi asia, joka on otettava huomioon: sinun on päätettävä, että näiden kahden tai viiden minuutin aikana, jotka olet varannut nykyhetken olemassaolon oppimiseen, et anna minkään vetää sinua siitä pois, et puhelimen etkä ovelta kuuluvat koputuksen etkä edes äkillisen tarmon puuskan, joka ajaa sinua tekemään juuri nyt kaikkea sitä, mikä viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana on jäänyt tekemättä. Niin siis istuudu ja sano:"Tässä olen." Ja niin sinä olet.

                Jos opit tekemään näin kaikkina elämäsi joutilaina hetkinä ja kun olet oppinut voittamaan sisäisen rauhattomuutesi ja saavuttanut mielen tyyneyden, onnellisuuden, vakavuuden ja rauhallisuuden, sitten venytä tuo viisiminuuttinen pitemmäksi ja sitten taas hiukan pitemmäksi.

 (metropoliitta Anthony, Rukouskoulu, 1976, suom. Matti Sidoroff, s. 84)

Näin opettivat siis ortodoksiset piispat.

Totta kai, jos liittää mindfulnessiin tai meditointiin buddhalaisen jumalolennon pohtimisen tai hindulaisen mantran, siitä tulee silloin  buddhalainen tai hindulainen mietiskely. Mutta itse mietiskely, meditointi, mindfulness, rentoutuminen, ei ole pahasta. Ne ovat juuri sitä samaa rukoustekniikkaa mitä meille kirkossa opetetaan. Meidän kirkkomme vain unohtaa antaa konkreettista oppia näistä asioista. (Paitsi nyt tuo piispa Anthony, jota siteerasin) Oppeja mihin olen meidän kirkon piirissä törmännyt on ollut: istu alas ja lausu 1500 kertaa Jeesuksen rukous. Juu.. Ei onnistu. Sori.

Hindulaiset, taolaiset, buddhalaiset ym. antavat konkreettista oppia siitä miten meditoidaan, miten keskitytään nykyhetkeen, miten löydetään itsemme. Se on meidän kirkkomme kannalta ikävä tosi asia.

Pitää muistaa, että "itämaiset" uskonnot ovat nykyään muotia. Ne ovat paljon virtaviivaisempia kuin tylsä ja tavallinen kristinusko. Mutta todellisuudessa ei tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan. Meidän kirkkomme piiristä löytyy samaa mindfulnessia tai meditointia kuin muualtakin. Ainoa ero on, että ortodoksisessa mietiskelyssä, rukouksen kautta, on mahdollisuus kohdata elävä, todellinen Jumala.

Rakastan sinua

Kirkko opettaa pyhän apostoli ja evankelistan Johannes Teologin suulla, että Jumala on Rakkaus. Tämä toteamus tekee rakkaudesta aivan käsittämättömän suuren. Rakkaus on ihmeellinen asia. Kaikessa käsittämättömyydessään ja suuruudessaan se kuitenkin mahtuu myös pienen ihmisen sisälle.

Kristus antaa meille ohjeen, kuinka elää. Ohje on yksinkertainen ja sisältää kaiken:

Rakasta Herraa, Jumalaasi koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Tuota lausetta voidaan pitää koko Raamatun ytimenä, koko elämän ytimenä, kaiken moraalin ja eettisen toiminnan ytimenä. Siinä on meidän elämämme.
Toteutukseltaan ohje on äärimmäisen vaikea. Apostoli ja evankelista Johannes toteaa kirjeessään:

Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa, mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa jota ei ole nähnyt. (I Joh. 3:19-20)

Jos ajattelemme tuota maalaisjärjellä, nojaten kirkon opetukseen ihmiskuvasta, voimme todeta, että asia ei voi olla muuta. On helppoa "rakastaa" näkymätöntä, fiilistellä tunteessa. Mutta naapuria, joka ei jaa kanssani samoja näkemyksiä tai toimintatapoja, on paljon vaikeampi rakastaa. Jumalanrakkautemme muuntuu valheeksi, jos pystymme rakastamaan näkymötöntä Jumalaa, mutta emme näkyvää Jumalan kuvaa, ihmistä.


Kristus raottaa peljättävän viimeisen tuomion edessä olevaa verhoa. Evankeliumissa Kristus kertoo, mikä asia on esillä tuona hetkenä. Siellä ei kysytä kävitkö kirkossa. Siellä ei kysytä paastositko, teitkö maahankumarruksia, elitkö rikasta vai köyhää elämää, elitkö avioliitossa, sinkkuna vai kenties luostarissa. Siellä ei kysytä harrastitko seksiä aviopuolisosi kanssa ihan vain seksin ilosta ja riemusta. Ei. Siellä kysytään rakastitko lähimmäistäsi? Kuinka rakkaudellisesti kohtasit hänet? Tästä saamme viitteitä siihen, että loppujen lopuksi rakkaus ei voi olla pelkkää tunnetta tai puhetta. Kristuksen opetuksen mukaan, rakkaus on tekoja.

Palatakseni rakkauden kaksoiskäskyyn.

Kaikki edellä mainittu kulminoituu siihen, ettemme voi rakastaa Jumalaa ilman, että rakastamme toinen toistamme ja rakastaakseen toista täytyy rakastaa itseään.

Rakkauden kaksoiskäsky on kuin kolmio, jonka yksi kärki on ylöspäin ja kaksi muuta tasassa sen alapuolella. Jumala on kolmion ylin kärki. Minä olen yksi kulma ja muut ihmiset muodostavat toisen kulman. Meillä on näin ollen suora yhteys Jumalaan itsestämme, mikä ilmenee esim. henkilökohtaisena rukouksena. Toinen tie Jumalan luo kulkee toisten ihmisten kautta, tekemällä toiselle ihmiselle hyvää puhtaasta rakkaudesta toista kohtaan. Yhteys kulkee myös toisin päin: toinen ihminen saa yhteyden Jumalaan kohdatessaan minut, joka saatan olla risti hänen elämässään, kivi hänen kengässään tai hänen hyvän tekonsa kohde.

Jokainen varmasti voi sisimmässään myöntää, että rakkauden kaksoiskäskyn toteutus ontuu omassa elämässä enemmän tai vähemmän. Inhimillisesti ajateltuna kaksoiskäskyn toteutus on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikea toteuttaa. Jumala on rakkaus ja sitä kautta armahtavainen. Ja rakkauteen kuuluu ymmärrys. Tähän luottaen me voimme olla itseämme kohtaan armahtavaisia ja todeta, että ehkäpä rakkauden kaksoiskäsky ei olekaan tapa elää vaan elämämme päämäärä. Joka aamu herätessämme, voimme todeta, että "rakkauden kaksoiskäsky on tämän päivän päämäärä. Sitä kohti opettelen kulkemaan tänään."

Kävin muutamia viikkoja sitten keskustelua Jumalan tahdosta. Mistä voimme tietää elämämme polulla, mikä on Jumalan tahdon mukaista ja mikä ei. Totesimme keskustelussa, että ammatinvalintakysymykset tai avioliitto vs. luostarikilvoitus ei ole Jumalan tahdon ilmauksia  vaan voimme vapaan tahtomme suomin valtuuksin tehdä päätöksen. Pelastuksen kannalta sillä ei ole merkitystä.

Jumala lähettää meille koko ajan erilaisia valintatilanteita. Valinnat voivat olla hyvin pieniä, arkisia valintoja tai kohtaamisia tai kyse voi olla maailmaa hetkauttavista asioista. Pääpointti valinnoissamme on teemmekö valinnan rakkauden näkökulmasta vai onko vaikuttimena itsekeskeisyys tai välinpitämättömyys. Rakkaudelliset valinnat ovat Jumalan tahdon mukaista elämää.

Mutta kuinka voimme harjoitella ja opetella rakkautta, jos päämäärämme on rakkauden kaksoiskäskyn konkretisoituminen?

Jos aloitamme pohtimaan rakkauden kaksoiskäskyä voimme aloittaa sen ensimmäisestä osasta: rakasta Jumalaa.
Meidän täytyy aloittaa käskyn pohtiminen tekemällä sielussamme kysymys:" Miksi minun pitäisi rakastaa Jumalaa?" tai "Kuinka voin rakastaa Jumalaa, jota en näe?" 

Kun katselee ympärilleen, ympäröivää luontoa, itseään peilistä tai toista ihmistä ja hänen kasvojaan, huomaa kaiken monimuotoisuuden, kauneuden, yksilöllisyyden ja erityisyyden. Ihmettely saa aikaan kiitollisuuden joka puolestaan on tie rakkauteen. Kun avaamme silmämme ihmettelylle, avaamme sydämemme rakkaudelle. Jumala loi maailman ja meidät elämään siinä. Siksi esim. luonnonsuojelu ja luonnon varjeleminen ei ole vain joidenkin viherpiipertäjien tai ituhippien rasittavaa vouhkaamista. Se on aitoa ja todellista Jumalan tahdon mukaista elämää. Rakkauden ja kiitollisuuden osoittamista Jumalaa ja Hänen luomistyötään kohtaan.

Myös em. kolmion kaksi alempaa kulmaa, toisten ja itsensä rakastaminen, ovat myös Jumalaa kohtaan osoittamamme rakkauden ilmentymistä. Näin ollen rakkauden kaksoiskäskyn toinen osa sisältyy myös ensimmäiseen osaan.

Pohtikaamme silti rakkauden kaksoiskäskyn toista osiota: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Tämän käskyn pohtiminen pitänee aloittaa sen loppuosasta. Oman itsensä rakastaminen lähtee liikkeelle itsensä arvostamisesta. Kun miettii, että Jumala on halunnut luoda juuri minut tähän maailmaan, tekee se minusta arvokkaan ja yksilöllisen. Myös minä olen Jumalan kuva, siinä missä muutkin. Minulla on ruumis, jonka Jumala on antanut minulle Pyhän Hengen temppeliksi. Tästä kiitollisin mielin arvostan itseäni.

Tässäkin asiassa pelkkä itsensä rakastamisen ajatus ei riitä. Jotta itsensä rakastaminen konkretisoituu tarvitaan tekoja: oman terveyden vaaliminen liikunnalla, terveellisellä ruualla sekä pienillä hallituilla nautinnoilla. Oman seksuaalisuuden, naiseuden tai miehisyyden, ihannoiminen ja toisen ihmisen rakkauden vastaanottaminen ovat myös itsensä rakastamisen tekoja.

Itsensä rakastamiseen voidaan kuitenkin soveltaa yleiseen lapsenkasvatukseen liittyvää sanontaa: "Rajat ovat rakkautta!" tai niin kuin apostoli Paavali opastaa: "Kaikki on meille luvallista, mutta kaikki ei ole meille hyödyksi." Niin, jos emme osaa laittaa itsellemme rajoja muuntuu itsemme aito rakastaminen itsekkyydeksi ja nautintohakuisuudeksi. Kun asetamme itsellemme rajat kaikilla elämän osa-alueilla: ruuan, juoman, liikunnan, seksin, omistamisen sekä jaksamisen alueilla, koemme elämän rauhalliseksi, onnelliseksi ja iloiseksi emmekä katkeroidu. Katkeruus rajaa oman elämämme ulkopuolelle niin Jumalan kuin toiset ihmisetkin.

Elämme nykyään hektisessä maailmassa. Vauhdin hidastaminen on myös itsensä rakastamista. Hidastaminen mahdollistaa Jumalan tahdon ja rakastavien valintojen tekemisen. Joskus valinnat voivat olla epäedullisia meille, joudumme ehkä luopumaan jostakin toisen hyväksi tai joudumme kieltäytymään toisen ehdotuksesta rakkaudesta itseäni ja Jumalaa kohtaan. Hidastamalla elämämme rytmiä ehdimme tarttumaan siihen mikä on rakkaudellista ja Jumalan kunniaksi.

Kun olemme ns. sujut itsemme kanssa, voi rakkautemme toista kohtaan olla aitoa ja todellista. Kun ymmärrämme ihmisyyttä ja inhimillisyyttä itsessämme voimme ymmärtää sitä myös toisissa. Omat lankeemuksemme ja tahalliset ja tahattomat hölmöilyt tuovat katumuksen kautta nöyryyttä omaan sieluumme, mutta se tuo myös ymmärrystä toisen lankeemusta kohtaan.

Jumalan kuva ihmisessä tekee ihmisestä universaalisti mahdollisen pyhyyteen, syntiinlankeemus tekee ihmisestä universaalisti kyvykkään pahuuteen. Ikävä tosiasia on, että jokainen meistä pystyy siihen pahimpaan pahuuteen mitä maailmassa on tehty, mutta jokainen meistä pystyy myös kasvamaan siinä kauneudessa, hyvyydessä ja pyhyydessä mitä Kristus viitoitti ja opetti maan päällä ollessan ja missä pyhät ihmiset ovat kasvaneet. Ymmärrys siitä, että jokainen pyhä ihminen on alkujaan tavallinen ihminen ja jokaisella pyhällä ihmisellä on ollut kilvoituksen enismmäinen päivä, tuo toivoa tämän epätoivon keskellä, missä joudumme elämään.

Kun ymmärrämme inhimillisyytemme, sen että olemme kaikki samanlaisia, oman aikansa tuotteita, historiansa ja menneisyytensä luomuksia, pystymme kohtaamaan toisen ihmisen samankaltaisena, yhtä arvokkaana, samat puutteet omaavana. Oma heikkoutemme ja hölmöytemme luo empaattisuutta toisen ihmisen heikkouksia ja hölmöyttä kohtaan. Syntiinlankeemus erotti meidät toisistamme. Olemme jatkuvassa "minä vastaan sinä" tai "me vastaan te" -asetelmassa. Miten pystymme muuttamaan asetelman maailmassa, missä pahuus tuntuu niin voimakkaalta? Emme voi muuttaa maailmaa, mutta voimme muuttaa itseämme ja omaa tapaamme ajatella ja suhtautua asioihin. Se antaa voimaa rukoilla ns. vihollisen puolesta.

Pyhittäjä Serafim Sarovilainen on sanonut:

Kun löydät rauhan sisältäsi, tuhat ympäriltäsi pelastuu

Kun otamme elämämme päämääräksi rakkauden kaksoiskäskyn toteutumisen ja elämämme tarkoitukseksi rakkauden opettelun ja rakkaudessa kasvamisen pääsemme lähemmäksi toisiamme ja Jumalaa, joka on Rakkaus.

Elämän tarkoitus

Minä olen muukalainen maan päällä, älä salaa minulta käskyjäsi.. (Ps.119:19)

Olemme tässä maailmassa muukalaisia. Tulemme tähän maailmaan äidin kohdusta ilman että meillä on mitään mukanamme. Lähdemme tästä elämästä, emmekä pysty ottamaan mitään mukaamme.

Ainoat "pakolliset" asiat tässä maailmassa on syntyä tähän maailmaan, elää ja sitten kuolla kun aikamme täyttyy. Ihmiseen on sisäänrakennettu ymmärrys elämänrajallisuudesta, vaikka emme haluaisi sitä miettiä tai hyväksyä. Tosiasia kuitenkin on, että ihmisen syntyessä tähän maailmaan, hän aloittaa matkan, joka etenee minuutti minuutilta kohti kuolemaa.

Se kuinka elämme tai tuhlaamme tämän elämän riippuu meistä itsestämme.

Elämäntapoja on monia, yhtä monta kuin on ihmistä. Elämäntapamme riippuu paljolti siitä mitä arvostamme sekä mihin uskomme ja luotamme, mitä pidämme tärkeänä.

Elämme ajassa ja aika kuluu armottomasti koko ajan eteenpäin. Yritämme löytää tässä elämässä itsellemme paikan ja toteuttaa itseämme ja elämäämme mahdollisimman hyvin, jotta sitten kuuluisalla kuolinvuoteella voisimme sanoa "olen elänyt täyden elämän." Sitten voisimme kuolla tyytyväisinä. Kysymys kuitenkin kuuluu mihin olemme tyytyväisiä, mikä on meille riittävää...

Aikuisiksi tullessamme ajankuluminen ja idea täydellisestä elämästä aiheuttaa monille hirveää stressiä: "Ehdinkö tehdä elämässäni kaiken mitä minun kuuluu tehdä, mitä haluan tehdä ja varsinkin kokea? Ehdinkö rakentaa täydellisen elämän?" Emme välttämättä ymmärrä tätä stressiä "elämäni on rajallista" -ajatukseen liittyvänä. Se saattaa ilmetä sillä, että täytämme kalenterimme mahdollisimman täyteen erilaisilla työhön ja vapaa-aikaan liittyvillä kokemuksilla. Näin emme ehdi pysähtyä ja miettiä mikä on elämämme tarkoitus, miksi olemme täällä. Meillä on vain jatkuva kiire tehdä ja toteuttaa elämäämme. Taustalla saattaa jopa piillä ajatus kilpailusta: onhan minun elämäni kokemusrikkaampaa kuin tuon toisen..

On äärimmäisen tärkeää että suhtaudumme krittisesti kaikkeen mitä tämä maailma tarjoaa. Tämä maailma yrittää tarjota pysyviä tuloksia nuoruuden, kauneuden, onnellisen ja yleellisen elämän saralla. Täytyy kuitenkin muistaa, että tässä maailman ajassa mikään ei ole pysyvää. Tässä maailman ajassa joudumme kohtaamaan jatkuvaa muutosta ja jatkuvia hyvästejä. Emme voi koskaan saavuttaa ikuista nuoruutta, ulkoinen kauneutemme voi joutua koetukselle vanhetessamme tai vaikkapa onnettomuuden takia, emme voi edes luottaa siihen näemmekö ystäväämme tai sukulaistamme vielä kerran.     

Nykypäivän ihminen voi pahoin Jumalan luoman maailman sisälle rakennetussa maailmassaan. Miksi?
 Siksi, että tässä ihmisen luomassa systeemissä, mitä kutsumme maailmaksi, me olemme todellisuudessa muukalaisia. Meitä ei ole luotu tähän maailmaan, meitä ei ole luotu tällaiseen jatkuvien elämysten jahtaamiseen. Meidät on luotu Elämään.

Todelliseen Elämään me pääsemme täydellisesti osallisiksi kuoleman jälkeen. Turvautuessamme ja luottaessamme Jumalaan tässä elämässä, saamme voimia elää tässä maailmassa. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että niin pitkään kun henkemme pihisee ja puhisee ruumiissamme, joudumme taistelemaan jatkuvasti, ettemme joutuisi tämän maailman vietäviksi, ettemme joutuisi epätoivoon tai menettäisi uskoamme tämän hullun maailman pyörteissä. Kuolemassa saamme levon. Taivasten valtakunnassa pääsemme osallisiksi siitä pysyvyydestä mitä yritämme täällä epätoivon vimmalla hakea. Taivasten valtakunnassa meidän ei tarvitse jättää hyvästejä.

Kuolema on meille uusi syntymäpäivä. Se on pääsemistä Jumalan luo. Siksi meidän ei tarvitse itkeä epätoivoisesti kun jotakuta rakastamme kohtaa kuolema. Jumala antoi kuoleman meille suuressa rakkaudessaan. Elämämme tässä maailmassa on sairautta ja vaivaa. Kuolevaisuus on armollista. Ortodoksisessa hautaveisussa lauletaan: Sillä niin olet sinä minun Luojani käskenyt: Maa sinä olet ja maahan olet jälleen menevä. Ja sinne me kaikki ihmiset menemme, muuttaen hautaitkumme veisuksi: Halleluja, halleluja, halleluja!"  Kuoleman kohdatessa koemme ikävää, turhautumista elämän rajallisuudesta, mutta surumme saa valoisan surumielisyyden luonteen sekä toivon jälleennäkemisestä, kun turvaudumme ainoaan pysyvään tässä maailmassa: Kristukseen.

 Jumala johdattaa meitä sellaista tietä pitkin mikä johtaa Elämään, jokaisella meillä on omalainen ja omannäköinen pelastuksen tie, mutta me itse olemme yleensä hyvin jääräpäisiä emmekä halua ottaa vastaan johdatusta tiellämme ja siksi koemme elämämme äärimmäisen raskaana ja turhauttavana. Täytyy kuitenkin muistaa ja ymmärtää, että Jumalan johdattelema tie ei ole kuopaton, siinäkin esiintyy sairautta ja surua, mutta siihen ei liity epätoivoa tai epävarmuutta. Sairaudet on annettu meille kasvuksi, rakkaan ihmisen kuolema on annettu levoksi kuolleelle ja meille, jotka jäämme tänne, se on annettu kasvuksi.

Kun ymmärrämme, että Kristus on meidän elämämme tarkoitus, meidän Elämämme, stressi kuolevaisuudesta katoaa. Kun uskaltaudumme jättää itsemme ja toinen toisemme Kristuksen Jumalan haltuun, meidän ei tarvitse pelätä koenko elämässäni tarpeeksi, saanko elämässäni asioita tai kokemuksia tarpeeksi. Jumalan kädessä on koko meidän elämämme, uskoimme siihen tai emme. Jokainen ihminen syntyy tähän maailmaan Jumalan tahdosta ja jokainen ihminen kuolee silloin kun Jumala hyväksi näkee. Jollekin ihmiselle Jumala antaa hyvin pitkän elämän, jollekin äärimmäisen lyhyen, silti jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus tulla olevaiseksi Kristuksessa.

Äitini muistolle

"Lähtijällä on aina helpompaa kuin kotiin jäävillä. Lähtijää odottavat uudet seikkailut ja kokemukset, kotiin jääviä vain ikävä ja kaipaus."
                                                Uppo-Nalle ja Kultahippu, Elina Karjalainen

Kuolema on lähtemistä tästä elämästä pois. Se on lähtemistä uuteen seikkailuun, se on pääsemistä Jumalan luo.

Olen kiitollinen Jumalalle kuolemasta.

Kuolema tuo ikävää, surua, murhetta ja kaipausta meille, jotka jäämme tänne. Syvemmin ajateltuna, Kristuksen kautta, kuolema tuo lohtua. Kuolema tuo tolkkua tähän maailmaan. Jos mietin, että minun pitäisi elää tässä maailmassa ikuisesti, tulisin hulluksi.

Maailma missä elämämme haluaa poistaa kuoleman. Se ihannoi ikuista nuoruutta ja kauneutta, se tahtoo että ihminen tulisi onnelliseksi omistaessaan paljon. Kuolemaa yritetään voittaa kaikin keinoin, mutta Luojalle kiitos, siihen ei tulla koskaan löytämään lääkettä tai ratkaisua.

Kun ihminen kuolee, hän ja myös me muut tulemme sen todellisuuden eteen, mitä varten meidät on luotu. Kuolema pysäyttää paatuneimmankin ateistin sekä ihmisen joka ei halua uhrata aikaansa ajattelemalla "syvällisiä", se pysäyttää myös uskovaisen ja pohdiskelijan. Kuolema pakottaa meidät kohtaamaan elämän rajallisuuden. Se pakottaa meidät kohtamaan kysymyksiä, mitä emme muuten ajattelisi tai haluaisi ajatella.
    Miten joku, joka äsken oli vielä elossa ja hengitti, ei enää olekaan elossa?
    Onko ihminen muutakin kuin vain hallitsevan aseman maailmassa saanut eläin?
    Onko ihmisellä sielu?
    Mikä on sielu?
    Jos ihmisellä on sielu niin mitä sille tapahtuu kun ihminen kuolee?
    Jos ihmisellä ei ole sielua, lakkaako ihminen sitten vain olemasta?
    Mitä virkaa meillä sitten täällä on?
     Miksi me olemme täällä?
     Mikä on elämämme tarkoitus?

Totuus on, että meitä ei ole luotu tätä maailmaa varten. Meidät luotiin Jumalan rakkauteen. Jumala halusi ja haluaa luoda ihmisen, jota Hän voisi rakastaa ja joka rakastaisi Häntä. Vapaassa tahdossamme voimme valita, haluammeko ottaa vastaan tämän rakkauden ja vastata siihen vaiko emme. Tämä elämä, mitä elämme tässä maailmassa, on annettu meille, jotta voisimme kasvaa rakkaudessa Jumalaa ja toisiamme kohti.

Elämämme on kilvoittelua. Jumala kaikessa rakkaudessaan koettelee meitä, jotta kasvaisimme ulos omasta itsestämme, omasta itseykkyydestä, kohti toisia ihmisiä ja kohti Jumalaa. Kuoleman kohdatessa maailmassa tehty kilvoittelu huipentuu. Saamme sen voittopalkinnon, minkä Kristus meille valmisti voittaessaan kuolemallaan kuoleman.

Rakas äitini kuoli torstaina (23.5.13). Hän pääsi lähtemään rauhassa sille seikkailulle, jolle meidät jokainen kutsutaan vuorollamme ja josta emme voi kieltäytyä. Kaikki ihmiset muistavat äitini aina iloisena ja kauniina, huoliteltuna. Kuolinvuoteella maatessaan äiti oli edelleen kaunis. Hän oli levollinen ja tyyni. Silittelin äitiä ja katselin häntä siinä maatessa, kysyin häneltä "Äiti, miksi et voi avata silmiäsi? Miksi et voisi vielä jutella kanssamme?"  En tiedä mikä sen aiheutti, mutta näin kuinka äidin pää liikkui puolelta toiselle pari kertaa, aivan kuin hän olisi pudistanut päätään kysymyksilleni. Katsoin häntä ja minun sisältäni nousi ymmärrys, että ei hän haluaisi enää olla täällä. Ei tässä paikassa missä hänen oli vaikea liikkua, missä hän oli sairauden tähden niin väsynyt. Jumalan huomassa, Jumalansynnyttäjän helman suojassa, hänen on parempi olla.

Äiti joutui kilvoittelemaan syöpää vastaan, sen Jumala oli hänelle antanut ristiksi. Siitä tuli äidilleni eläväksi tekevä ristinpuu. Oli kaunista katsella kuinka äitini ja isäni rakkaus toisiaan kohti syveni, kuinka hellästi isäni hoivasi äitiä. Sairaus lähensi heitä. Minulla puolestaan oli erimielisyytemme ja riitamme äitini kanssa, toki löytyi myös hyvia ja iloisia muistoja, hetkiä ja aikoja. Sairauden edetessä, varsinkin äidin joutuessa sairaalaan toissa viikolla, molemmin puolinen hiljainen ymmärrys ja kiintymys kasvoi, siitä olen kiitollinen.  Kuoleman kohdatessa kaikki mennyt haalistuu ja jossain mielessä tulee merkityksettömiksi, niin ilot kuin surut. Jäljelle jää rakkaus.

Olen ollut mukana monissa hautajaisissa kanttorina. Muistovärssyissä nousee usein esille ajatus siitä, kuinka "muistot lohduttaa, eivät koskaan kuole, eivätkä milloinkaan jätä yksin."
Minulle tuo ajatus on outo. On hauska muistella äitiä, mitä on tullut tehtyä hänen kanssaan ja mitä kommelluksia sattunut. Minulle nuo muistot ovat mukavia, mutta ne vain ovat. Ne eivät tuo äitiä yhtään lähemmäksi minua, ne eivät anna lopullista lohtua siihen ikävään mikä sisimmässäni on.

Mistä saan lohtua?

Kristuksesta. Kristuksessa me olemme yhtä, rukouksessa me olemme yhdessä, rakkaus yltää Taivaan valtakunnan puolelta tänne ja takaisin. Rukoillessani äitini puolesta, tunnen hänen rakkautensa minua kohtaan.

Äiti, minulla on sinua ikävä!

Kiitos rakkaudestasi ja huolenpidostasi!
Sinä olet minulle rakas!

- Laura

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!!

Pääsiäisen ilo ja ylösnousemuksen riemu ovat ortodoksisen kirkon ytimessä. Kuolleista ylösnoussut Kristus on kirkon perusta sekä juuri, mutta myös päämäärä mitä kohden Kirkko ja sen jäsenet pyrkivät. Ilman ylösnousemusta ei olisi pelastusta.

Johannes Krysostoms, 400-luvulla elänyt kirkkoisämme, valottaa asiaa kuuluisassa pääsiäissaarnassaan:

Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut:
kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman.
Tuonelaan laskeutuessaan Hän hävitti tuonelan.
Hän tuhosi sen, joka oli Hänen lihaansa maistanut.

Ja tätä odottaessaan Jesaja huudahti ja sanoi:
"Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla." (Jes. 14:9)
Se kukistui ja niin se kohtasi loppunsa.
Se kukistui ja se saatettiin häpeään.
Se kukistui ja niin se kuoletettiin.
Se kukistui ja niin se menetti valtansa.
Se kukistui ja pantiin kahleisiin.
Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan.
Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan.
Se otti, mitä näki mutti kukistui siihen, mitä ei nähnyt.

Kuolema, missä on sinun otasi?
Tuonela, missä on voittosi?

Kristus nousi kuolleista ja hävitti voimasi.
Kristus nousi kuolleista ja pahuuden henget tuhoutuivat.
Kristus nousi kuolleista ja elämä hallitsee.
Kristus nousi kuolleista, eikä kukaan kuollut ole haudassa.

Pääsiäinen ei kuulu ortodoksisen kirkon 12 suuren juhlan joukkoon, vaan pääsiäinen on suurin juhla yli kaikkien, se on juhlien juhla ja riemujen riemu. Pääsiäisen juhlinta ja muisto ei rajoitu vain yhteen päivään vuodessa vaan pääsiäiskausi ortodoksisessa kirkossa kestää 40 päivää. Lisäksi joka sunnuntai juhlistamme pääsiäistä.

Pääsiäiskausi jaksottuu vikko viikolta sunnuntaisin vaihtuviin teemoihin.

Ensimmäinen sunnuntai pääsisäisen jälkeen on omistettu epäilevällä Tuomaalle. Kirkko ei halua, että uskoisimme Kristukseen ilman ymmärrystä. Tuomaan sunnuntain kautta Kirkko antaa meille luvan epäillä ilosanomaa. Vapaassa tahdossamme voimme pohtia voiko tällainen riemu todella olla totta. Kirkon helmassa, jumalanpalveluselämän ja sakramenttien avulla, voimme turvallisin mielin kasvaa hiljalleen epäilyksestä uskoon, jotta voisimme olla Kristuksen sanojen mukaisia "autuaita, jotka uskovat, vaikka eivät näe." (Joh. 20:29) ja luottavaisella riemulla huutaa apostoli Tuomaan sanoin: "Minun Herrani ja Jumalani". (Joh. 20:28)

Mirhantuojanaisten ja vanhurskaan Joosefin muisto on seuraavan sunnuntain teema. Kristuksen kiinniottamisen jälkeen opetuslapset pakenivat ja piiloutuivat. He olivat Kristuksen lähimpiä ystäviä, mutta silti heitä vaivasi pelko. Joosef Arimatialainen oli ollut pelon vuoksi salaa Kristuksen opetuslapsi. Kristuksen kuoleman jälkeen hän voitti pelkonsa ja meni pyytämään Pilatukselta Kristusen ruumista, jotta voisi haudata Hänet kunniallisesti.

Samoin myös mirhantuojanaiset voittivat pelkonsa. Sapatin mentyä he ottivat mukaansa tuoksuöljyä, jotta voisivat suorittaa loppuun Kristuksen hautaamisen. He vasta matkalla pohtivat ongelmia mitä he saattaisivat kohdata: suuren kiven, vartijoiden mahdollisen vastarinnan, juutalaisten vihan. Silti he rohkein mielin kulkivat eteenpäin.

Mikä yhdisti Joosef Arimatialaista ja mirhantuojanaisia? Rakkaus Kristukseen. He olivat valmiita kohtaamaan vaikeuksia ja vaikka kuoleman Kristuksen tähden. Tämä sunnuntai opastaa meitä olemaan rohkealla mielellä kulkiessamme elämän myrskyjen keskellä kohti Kristusta.

Varhaiskirkon aikana pääsiäinen oli suuri kastejuhla. Uudet kristityt otettiin Kristuksen ruumiin jäseniksi pääsiäistä edeltävänä lauantaina. Suuri paasto muodostui kastettavien valmistautumisesta suureen päiväänsä. Pääsiäisenä he saivat kohdata Jumalansa ensimmäisessä ehtoollisessaan. Tämän jälkeen Kirkko ei hyljännyt uusia jäseniään oman onnensa nojaan vaan jatkoi opetusta juhlakauden teemoissa.

Kolme viimeistä pääsiäiskauden teemaa ovat: halvaantuneen sunnuntai, samarialaisen naisen sunnuntai ja sokeana syntyneen sunnuntai. Johanneksen evankeliumista löytyvät kasteteemoihin liittyvät tekstit opastavat Kirkon jäseniä yksin ja yhteisönä elämään Kristukselle otollisina. Niissä tuodaan esille myös Kristuksen voimallisuus ja rakkaus ihmisiä kohtaan. Kristus haluaa pelastaa meidät kaikki, on meistä itsestämme kiinni haluammeko ottaa vastaan Hänen rakkautensa.

Kristuksen toimintakausi maailmassa "päättyy" kun Hän astuu takaisin taivaaseen Isänsä tykö 40 päivän päästä pääsiäisestä. Pyhän Hengen toimintakausi on alkamassa Helluntaina. Se myös tarkoittaa, että on meidän aikamme osoittaa kuuliaisuutemme ja rakkautemme Jumalalle. On aika toimia - toimia rakkauden hengessä Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen hyväksi. Tarkoituksen ja sisällön sekä voimat tähän työhön antaa meille kuolleista ylösnoussut Kristus.

En malta olla siteeraamatta tähän loppuun vielä Johannes Krysostomosta:

Hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin,
Hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijällen kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle.
Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen:
tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa.
Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin.
Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.

Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon.
Niin ensimmäiset kuin toset, iloitkaa juhlasta.
Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa.
Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää.
Te, jotka paastositte ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä.

Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa.
Älköön kukaan poistuko nälkäisenä, sillä juhlaruokaa on paljon.
Riemuitkaa kaikki oikeamisyyden rikkaudesta.
Riemuitkaa kaikki uskon juhlapidoista.

Älköön kukaan valittako puutetta, sillä yhteinen valtakunta on ilmestynyt.
Älköön kukaan itkekö rikkomuksiaan, sillä anteeksiantamus on noussut haudasta.

Ylösnousemuksen riemu on ikuista!!

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!!!  

Minä olen iloinen!

Olen ollut kaksi viikkoa iloinen. :)

Mitä tapahtui?

Olen ollut pitkään masenutunut, surullinen ja ahdistunut. Kaksi viikkoa sitten päätin, että nyt saa riittää, en halua olla masentunut, enkä surullinen enkä ahdistunut.   Huomasin myös, että mitä väsyneempi olin sitä ahdistuneempi olin. Olen väsynyt, melkein burn outin partaalla, mutta masentunut ja ahdistunut en halua olla. Oma väsymys täytyy hyväksyä ja hellien itseään antaa itselleen lepoa ja rauhaa. Unohtaa yhteiskunnan vaatimukset ulkonäön, saavutusten, tarpeiden ja muiden ihmistä kuormittavien juttujen suheen.

Aloin ajatella elämääni. Minulla on kaikki hyvin. Päätin, että olen jo perillä. Mitä ikinä se tarkoittaakaan: hengellisen elämän korkeuksia, täydellisen elämän saavutuksia, mielekkään ja mukavan arjen hoitamista. Minun ei tarvitse olla enempää kuin olen.

Tärkein työ mitä aloin tekemään oli kiittäminen. Kirjoitin joka ilta hirviö-päiväkirjaani vähintään kolme asiaa mistä tunsin kiitollisuutta. Joinakin iltoina sammutin valon ja muistin "ai niin ne kiitettävät asiat..." Annoin valon olla poissa, mietin asioita mielessäni enkä noussut kirjoittamaan asioita, koska en halua ottaa siitä ressiä.. Aluksi tuskailin, mistä löydän päivästäni iloa ja valoisia asioita. Tänään kolme kohtaa ei enää riitä.. :)

Toinen asia mitä aloin miettimään oli (hyvin muodikas juttu) nimittäin länsäolo. Aloin katselemaan ympärilleni. Pysähdyin ja kuuntelin. Tein asioita ja tunnustelin miltä ne tuntuvat. Olin paikallani ja katselin. Kävelin lapseni kanssa tarhasta kotiin ja katsoin kuinka hän oli Lapsi, hän ei kävellyt suoraan kotiin, hän meni lumipenkan kautta, sitten vähän otettiin varsahyppyjä, sitten muutama pyörähdys hangessa ja kuperkeikalla kotipihaan. Sitä oli ihana katsella. Katselin vain, en yrittänyt olla kuin hän, en yrittänyt heittäytyä yhtä riehakkaaksi, en yrittänyt rajoittaa tai kieltää. Katselin ja kuuntelin vain. Tajusin yhtäkkiä olevani läsnä tässä hetkessä. Se oli pelottava tunne...


Kiittämisen ja läsnäolon kautta olen tuntenut käsittämätöntä iloa ja rauhaa. Tunne on ollut jokseenkin ymmärryksen ylittävä. Olen hämmästellyt sitä ääneen, koska tunne on ollut niin voimakas, että olen meinannut pakahtua. On tuntunut siltä, että olisi helpompi paeta ahdistuksen ja masennuksen maille, koska iloisen ja rauhallisen olotilan sisällä et pysty konkreettisesti hallitsemaan asioita, voit vain luottaa. En kuitenkaan takoita sitä, että iloisena olemisessa koko ajan pitäisi olla sanan varsinaisessa merkityksessä iloinen ja riemuinen. Olen nauranut ääneen, koska oloni on ollut niin hyvä, mutta iloisuus ei ole jatkuvaa naurua, se on...... olemista.

Iloinen elämänasenne ei tarkoita samaa kuin positiivinen, minun mielestäni. Positiivisen ajattelun näen jokseenkin pakonomaisena tarpeena ajatella asioista ylipirteän iloisesti, jolla vielä kaiken lisäksi pyritään hallitsemaan elämää. Hallitsemaan elämää niin, että tapahtuu vain niitä asioita mitä minä haluan, enkä ole vastaanottavainen elämän tuomia ylläreitä kohtaan. Itse koen iloisen elämänasenteen tarkoittavan rauhaa, luovuutta, luottamusta.


Mietiskelin myös pari viikkoa sitten uuden ajattelutavan pohtia päiviä ja niiden kulkua tai siis aikaa. Itselläni oli laatikko-päivä ajattelumalli. Suomeksi: yöt ovat seiniä jotka erottavat päivät toisistaan, laatikossa olen enkä muuta voi, toivottavaa on että seuraava laatikko olisi edes hieman tyhjempi tekemisestä. Tämän päivän laatikossa on nämä tehtävät, huomisen päivän laatikkoon menee nämä tehtävät, viikon päästä oleva laatikko on jo täynnä noista yksistä tekemättömistä tehtävistä. Päivät olivat pelkkää laatikossa olevien asioiden suorittamista.

Muutin aikakäsitystäni. Päiväni kuluvat polulla, jota pitkin tallailen. Yöksi menen lepäämään polun varrella olevaan majataloon. Matkaani jatkan taas herättäyäni. Polullani kohtaan ihmisiä, voin tehdä kulkiessani mitä mielin. Minä vain kuljen ja viheltelen. Voin päättää että tänään menen töihin tai sitten en. Työnantaja ei välttämättä hyväksy että lusmuilen töistä, eikä siksi maksa palkkaani, mutta pakko töihin ei ole mennä. Mitään ei ole pakko tehdä muuta kuin elää ja kuolla. Suomeksi sanottuna ymmärsin, että minulla on miljoona erilaista vaihtoehtoa mitä voin tehdä. Voin itse päättää miten elämäni elän.

Luovuus on myös yksi asia mikä pitää mielen virkeänä. Jokainen ihminen on luova, omalla tavallaan. Ihminen on silloin luova, kun hän saa toteuttaa sellaista tekemistä mistä itse pitää. Yhdelle se on jotain mitä toinen ei missään nimessä voisi kuvitellakaan. Minulle se oli puiden piirtäminen ja värittäminen. Kun ahdistus alkoi hiipiä selkäni taakse menin yläkertaan ja istahdin pöydän ääreen. Otin kynän käteeni ja valkoisen paperin. Piirsin puun. Pari minuuttia oman tekemisen parissa auttaa kummasti. 

Tämä puhe voi kuulostaa vähän naivilta, hallinalle-puheilta, mutta se on kokeilemisen arvoinen.. 

Ole kiitollinen, ole läsnä, ole luova...

Iloa ja valoa päivään!! :)

 

Väsynyt ihmisparka

Väsymys.. sitä tuntuu olevan kaikkialla. Väsymys on jotain sellaista, mikä vie voiman kaikilta ja kaikelta.
Turta väsymys, voimattomuus, haluttomuus tehdä mitään...

Nykyään näyttää siltä, että kaikki ihmiset, lapsia myöten ovat väsyneitä.
Mihin?
Elämäänkö?

Elämä on nykyään äärimmäisen hektistä. Koko ajan pitää olla menossa, tuottamassa, tekemässä.
Kiire on jatkuva.
Miksi?


Nykypäivän elämänmeno tekee ihmisistä sairaita. Ihmisiltä vaaditaan jatkuvasti jotain:
töissä vaaditaan jatkuvaa kestävyyttä, jatkuvaa ymmärrystä, jatkuvaa innovatiivisuutta ym
markkinavoimat vaativat jatkuvaa shoppailua, jatkuvaa haluamista, jatkuvaa omistamisen iloa
me itse vaadimme itsellemme uusia kokemusia, haluamme kokea elämää niin voimakkaasti

Töissä meillä on olemassa deadlineja, projekteja ja vaikka mitä millä on aina kiire.
Henkilöstöä vähennetään firmassa kuin firmassa ja samaan hengenvetoon tuumaillaan, että "mikään ei tule muuttumaan, toiminnot pysyvät samana..."
Kotona meillä on harrastuksia, ruokakaupassa juoksemista ja kodin siivoamista ja sen elämän kokemista

Olemme kaikki todella väsyneitä, mutta mihin meillä on loppujen lopuksi kiire?
Ihminen, yksilö, järjestää omassa elämässään todennäköisesti itselleen kiireitä, jotta se ei huomaisi omaa väsymystään ja huonovointisuuttaan. Ettei ehtisi pysähtyä ja miettiä kaikkea tätä järjettömyyttä.

Mutta entäs firmat? yhteiskunta? maailma? Meistä ihmisistähän nämäkin muodostuu..

Ihmisen luomaa maailmaa, firmoja, yhteiskuntia ajaa eteenpäin himo rahaan.
Ja meitä sen mukana.. ikävä kyllä.
Ihmisen ahneus rahaan on niin suuri, että sen ahneus hallitsee meitä jo täysin maailmanlaajuisesti ja vaikuttaa kaikkeen. Ihminen on valmis uhraamaan kaiken rahan edessä.

Entäs jos en suostu siihen? Entäs jos en suostu väsymään elämään, Jumalan lahjaan, rahan takia?

Kirkko opastaa meitä yksinkertaisen elämän äärelle. Varsinkin näin paastoaikana sitä on hyvä mietiskellä.  Mitä yksinkertainen elämä voisi minulle tarkoittaa? Voimme pohtia mistä olisimme valmiit luopumaan? Onko minun pakko saada kokea kaikkea mitä media ja markkinat tuovat minun silmieni eteen? Onko minun pakko omistaa kaikkea mitä minun uskotellaan tarvitsevan? Tässä tulemme myös toisenlaisen kysymyksen ääreen: Uskaltaisinko luottaa Jumalaan jos jäisin ilman kuukausipalkkaa tai ylipäätään rahaa? Uskallan kiittää Jumalaa elämästäni nyt kun joka kuukausi minulle kilahtaa tietty summa rahaa tilille, mutta uskaltaisinko jättää itseäni Kristuksen Jumalan haltuun ilman vakituista rahanlähdettä?

Uskaltaisinko?

Löysin eräästä kirjasta hauskan tarinan, kirjoitan sen tähän:

Pohjoisesta tullut riaks teollisuusmies oli kauhuissaan nähdessään eteläisen maan kalastajan makaavan joutilaana veneensä vieressä piippua poltellen.

"Miksi et ole kalastamassa?" teollisuusmies kysyi.
"Olen jo saanut riittävästi kaaa täksi päiväksi," kalajastaja vastasi.
"Miksi et pyytäisi enemmän?"
"Mitä minä enemmällä kalalla tekisin?"
"Saisit enemmän rahaa," kuului vastaus,"Sitten voisit hankkia veneeseesi moottorin ja mennä syvemmille vesille ja pyydystää vielä enemmän kaloja. Ansaitsisit niin paljon, että voisit hankki nailonverkot. Näillä saisit taas enemmän kaloja ja enemmän rahaa. Pian sinulla olisi niin paljon, että voisit omistaa toisenkin veneen, kenties koko joukon veneitä. Sitten sinusta tulisi riaks mies, sellainen kuin minäkin."

"Mitä minä sen jälkeen tekisin?" kalastaja kysyi
"Sitten voisit todella nautia elämästä!" teollisuusmies vastasi
"Mitä sitten luulet minun nyt tekevän?" kalastaja tiedusteli