En ota kantaa tässä tekstissä
siihen, mitä kanttori harjotuttaa tai laulattaa kuorollaan:
laulattaako hän yksiäänistä znamennyiä tai bysanttilaista
laulua, vai kenties ihan vain harmaata vigilia- ja punaista
liturgiakirjaa vaiko sittenkin mahtipontista venäläistä
konserttia. En pohdi myöskään sitä pitääkö kansaa laulattaa ja
jos pitää niin milloin ja miten paljon. Kirjoitan tässä kanttorin
työstä ja kuorolaulusta, soinnista ja harmoniasta, kanttorin ja
kuorolaisten oikeuksista sekä velvollisuuksista ja vastuusta.
Ortodoksinen kirkko on laulava kirkko.
Jumalanpalveluksissa kaikki rukoukset, anomukset, ylistykset ja
veisut joko lauletaan tai resitoidaan eli käytetään laulamalla
lukemista. Tästä poikkeuksena on papin saarna. Lauletulla
musiikilla on siis todella suuri osa kirkkomme jumalanpalveluselämää.
Seurakunnissamme on kuoroja, joissa laulaa vapaaehtoisia
laulutaitoisia ihmisiä. Tämä on hyvä, sillä palveluksia on
paljon ja ne ovat joskus hyvinkin pitkiä. Olisi ikävää kanttorina
laulaa kaikki palvelukset yksin. Toisinaan sekin on ihan mukavaa
vaihtelua.
Ortodoksiset jumalanpalvelukset ovat
rukouksellisia, mieltä ja sielua rauhoittavia. Jos veisut lauletaan
epäpuhtaasti, lievästi kakofonisesti tai muuten epämääräisesti,
jumalanpalvelukset eivät saavuta sitä, mitä niiden kuuluisi olla.
Kaikenlainen musiikki vaikuttaa ihmiseen psykologisesti. Musiikkia on
käytetty terapiamuotona jo Vanhan Testamentin aikoina
(1.Sam.16:14-23). Harmonisesti kaunis musiikki saa ihmisen
rauhoittumaan, kun taas epävireinen ja kakofoninen musiikki saattaa
aiheuttaa ihmiselle vastaavasti ahdistusta, tuskaista ja hankalaa
oloa. Tämä pitää ottaa huomioon laulettaessa ortodoksisia
veisuja.
Suomen ortodoksisessa kirkossa
käytettävä perus-kirkkolaulu on kirjoitettu neli-ääniseksi. Tämä
tarkoittaa sitä, että äänien välillä on tietty harmonia ja
soinnutus. Tämän harmonian täytyisi kuorolaulussa tulla esille. En
tarkoita tällä sitä, että joka kuorosta pitäisi löytyä kaikki
äänet: basso, tenori, altto ja sopraano tai että kaikkien äänien
pitäisi olla edustettuna joka palveluksessa. Tarkoitan tällä sitä,
että jos jumalanpalveluksessa on esim. sopraano ja basso paikalla,
heidän ääniensä välillä tulee olla nuottiin kirjoitettu
intervalli. (Intervalli
(lat. intervallum = välimatka)
on musiikillinen termi, joka kertoo kahden sävelen välisen
korkeuseron.) Jos tämä
intervalli on epäpuhdas, kuulostaa jumalanpalveluslaulu
epävireiseltä ja sitä on raskasta laulaa ja kunnella.
Kirkkokuoron kanssa työskentely on
kanttorin työtä. Uskon, että suurimmalla osalla kanttoreista on
pontimena tähän työhön halu ylistää Jumalaa ja tuoda Luojan
antama laulunlahja Kristuksen kirkon käyttöön. Jokaisesta
kanttorista löytyy varmasti hippunen tervettä ammattiylpeyttä omaa
työtään kohtaan, joka ilmenee haluna laulaa palveluksia
mahdollisimman kauniisti, kehittää kuoron sointia ja kehittyä
omassa työssään. Kanttorit ovat musiikin ammattilaisia omalla
alallaan. Heillä on suurin vastuu palveluksissa laulettavasta
kirkkolaulusta niin seurakunnalle kuin myös Jumalalle.
Todennäköisesti yli 95%
seurakuntiemme kuoroista koostuu amatöörilaulajista, joiden
musiikillinen laulutaito, musiikin teoriataito tai nuotinlukutaito
ovat hyvin vaihtelevat. Tämä on haaste, mutta ei ongelma. Se ei
silti poista sitä tosiasiaa, että kirkkokuorolla täytyy olla jokin
musiikillinen taso. Ei riitä, että kuorolaulajalla on halua laulaa,
siihen tarvitaan myös taitoa kuulla musiikkia oikein ja laulaa
puhtaasti. Fakta on, ettei kaikille ole luotu musiikillista
laulunlahjaa tai toisella lahja on heikompi tasoisempi kuin toisella.
Kanttorin vastuuseen kuuluu vaatia kuorolaisiltaan riittävää
osaamista ja velvollisuuksiin kuuluu harjoittaa kuoroa niin, että
kaunis ja harmoninen musiikillinen taso saavutetaan. Tämä on myös
kanttorin oikeus ja hänelle täytyisi suoda se. Joskus tämä voi
ikävä kyllä tarkoittaa myös sitä, että kanttori joutuu
siirtämään henkilön, joka ei ylety musiikillisesti riittävälle
tasolle, kuorosta rukoilevan kirkkokansan puolelle. Kuorolaisen
vastuulla on ymmärtää ja hyväksyä nämä kanttorin oikeudet,
vastuut ja velvollisuudet sekä pohtia todella syvällisesti onko
hänellä oikeasti riittävää taitoa laulaa kirkkokuorossa vai ei.
Kirkossamme on monta eri taiteenlajia
edustettuna. Vertaan usein kirkkokuorolaulua ikonimaalaukseen. Jos
ihminen ei osaa maalata ikoneita, mutta malaa silti, ei hän tuo
ikoniaan kirkkoon ja vaadi, että tämä ikoni pitää laittaa
ikonostaasiin esille. Tällaiselle ajatukelle saatetaan vähän jopa
naurahtaa, eihän kukaan niin hölmö ole. Kirkkoihin maalatut ikonit
ovat kursseja käyneiden ikonimaalarien töitä. Omaksi iloksi toki
voi maalata. Tätä ei edes kyseenalaisteta. Mielestäni
kirkkokuorolaulamiseen pätee samat säännöt. Jos ei osaa laulaa
tai ei pysy äänessä, silloin voi toteuttaa itseään laulamalla
kotonaan tai vaikkapa seurakunnan laulupiirissä.
Kirkkolaulu ja kirkossa laulaminen
herättää paljon ajatuksia ja varsinkin tunteita. Pitää silti
muistaa, että kaikki ihmiset mahtuvat kirkkoon ja
jumalanpalvleuksiin. Kaikilla ihmisillä - pyhää melua
aiheuttavasta lapsesta eukaristiaa toimittavaan piispaan - on tärkeä
paikkansa ja tehtävänsä kirkossa ja sen jumalanpalveluksissa.
Mikään tehtävä ei ole toista parempi.
