Ortodoksisuus = Karjalaisuus?

Suomen ortodoksisessa kirkossa on ollut viime sodista lähtien vallalla ajatus siitä, että ortodoksisuus on sama asia kuin karjalaisuus. Tälläinen ajatelma Kirkon liittämisestä johonkin kansallisuuteen tai kulttuuriin ei sinänsä ole pelkästään Suomen ortodoksisen kirkon oma keksintö vaan se on yleisesti käytössä ympäri maailmaa: joillekin venäläisille aito oikea ortodoksisuus on venäläisen kulttuurin värittämää ja kirkkoslaavilla höystettyä, toisaalta taas joillekin kreikkalaisille se on vain Kreikan maalla toimivaa, wanhaa bysantilaista ortodoksisuutta, wanhalla kreikalla sujuvasti toimitettuna, jne. Tämänlaisia ajatuksia pyörii myös joidenkin ihan supisuomalaistenkin ortodoksisessa ajatusmaailmassa.

Todellisuudessa ortodoksisella uskolla eikä Kirkon pelastuskäsityksellä ole mitään tekemistä minkään kulttuurin kanssa.  On väärin ja pinnallista ajatella, että Kirkko olisi jonkun kulttuurin vaalimiseen käytettävä instituutio. Tämän ajattelun myötä Kristuksen pelastustyö menettää merkityksen ja Kirkko kutistetaan pienien piirien omiksi kivoiksi puuhasteluiksi.

Pienessä Suomen ortodoksisessa kirkossa pienet piirit aiheuttavat yleensä sen lieveilmiön, että uudet ihmiset, jotka haluaisivat tulla ortodoksiseen kirkkoon ja osallistua kirkon toimintaan, saattavat tuntevat itsensä ulkopuolisiksi. On väärin, jos ihminen, joka on löytämässä tai jo löytänyt hapuilevasti hengellisen kodin ortodoksisesta kirkosta, tuntee olonsa vieraaksi vain siksi, ettei hänellä ole esim. karjalaisia juuria tai että hän ei ole "syntymä-ortodoksi." Totuushan on, että kukaan ei synny ortodoksiksi. Jokainen ihminen kastetaan Kristuksen kastekäskyn mukaan ja voidellaan sen jälkeen mirhalla. Sen jälkeen hän on ortodoksi. Se, onko kaste ja mirhallavoitelun sakramentit toimitettu vauvana vai aikuisena, ei ole mitään merkitystä.    

Kirkkoon mahtuu kuitenkin kaikki erilaiset ihmiset ja kulttuurit. Erilaisuus on suuri rikkaus ja voimavara kaikkialla, myös kirkossa. Jokainen saa tulla kirkkoon omana itsenään, sellaisen kulttuurin muokkaamana, jonka piirissä on kasvanut. Ihminen saa vaalia omassa elämässään, perhepiirissään ja kodissaan mitä kulttuuria itse haluaa, myös karjalaisuutta, venäläisyyttä tai kreikkalaisuutta. Suomen ortodoksinen kirkko itsekin kunnioittaa omaa historiaansa sillä, että juhlimme Karjalan valistajien päivää luterilaisen pyhäinpäivän aikaan sekä jokaisen Karjalan valistajan omana muistopäivänä pitkin kirkkovuotta. Se täytyy totta kai myös tuoda esille, että kyllä Kikkokin vaalii omaa ortodoksista kulttuuriaan mm. museoiden kautta. Mutta se täytyy tiedostaa, että museon, yksittäisen kulttuurin ylläpidosta tai omista ortodoksisista sukujuurista ei voi muodostua Kirkon ja sen uskovien ihmisten prioriteetti numero yksi eivätkä ne voi olla uskonelämän ydin.

Kirkko ja usko ovat paljon syvempi asia kuin kulttuuri tai sukujuuret, virpovitsat, uskontotunnin askartelut tai karjalanpiirakoiden luodiminen. Edellä mainitut asiat ovat tärkeitä, hyviä ja kauniita, mukavaa puuhastelua sekä luovat ihania muistoja ja yhteisöllisyyttä, mutta ne eivät ole ortodoksisen uskonelämän ainoa tarkoitus. Kirkko on Kristuksen ruumis ja me olemme sen jäseniä. Usko on elävää yhteyttä Jumalaan rukouksen ja jumalanpalvelusten sekä sakramenttien kautta. Se on rakkauden todeksi elämistä. Se on myös kuuliaisuutta Kirkon opetusta ja Jumalaa kohtaan sekä välillä myös vähän kieltäymystä tämän maailman virtauksista. Usko ja Kirkko ovat tie pelastukseen kohti Jumalaa.

Jumalalle ei ole mitään merkitystä mitä sukujuurta, mitä kansallisuutta tai mitä kulttuuriperimää me olemme. Minä olen tärkeä Jumalalle, minuna, omana itsenäni ja persoonana. Tästä kertovat meille esim. se, kun osallistumme sakramentteihin, jotka ovat ortodoksisessa kirkossa hyvin keskeisessä osassa yhteisöllistä ja hengellistä elämää.  Ortodoksit osallistuvat kaikkiin sakramentteihin omalla nimellään: "osallistuu jumalanpalvelija Laura..." Missään ei sanota: "osallistuu jumalanpalvelija Laura Aho omaa sukua Huttu."

Apostoli Paavali opettaa kirjeessään galatalaisille:

Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. (Gal. 3:26-28)

Halloween - kuoleman ja pahuuden juhla

Kymmenisen vuotta sitten Suomeen rantautui juhla nimeltä Halloween.

Halloween -juhlan historia alkaa Irlannissa ja Skotlannissa vietetystä anglosaksisesta juhlasta nimeltä "All Hallows' Eve", suomennettuna "Kaikkien pyhien ilta." Suomessa luterilaisessa kulttuurissa juhla on periytynyt Ruotsin vallan ajoilta 1700-luvulta nimellä "Pyhäinpäivä." Ortodoksisessa kirkossa kaikkien pyhien päivää vietetään ensimmäisenä sunnuntaina Helluntain jälkeen. Suomen ortodoksinen kirkko vakiinnutti "Karjalan valistajien" -juhlan pyhäinpäivään 1950-luvulla. Katollisessa kirkossa marraskuun 1. päivänä muistellaan yleisesti kaikkia vainajia. 

Halloween-juhlan alkuperäiseen ideaan verrattuna on ironista, että se juhlan muoto mitä kaupallisuus ja nykypäivän ihminen juhlii, on kaikkea muuta kuin kaikkien pyhien  tai vainajien muiston kunnioittamista. Suomeen rantautunut Halloween -juhla on suora lainaus amerikkalaisesta "All Hallows' Eve":n muunnoksesta, jonka idea on juhlia kuolemaa, pahuutta ja kauhua.

Miksi länsimainen ihminen haluaa juhlistaa tällaista? Eikö maailmassa ole tarpeeksi todellista pahuutta ja kuolemaa?

Ehkäpä ajatellaan, että Halloweenin kaltaiset juhlat ovat vain leikkiä ja hauskanpitoa. Mutta totuus on, että kuolema ja varsinkaan pahuus eivät ole leikin asia.

Nyky-ihminen saattaa uskoa Jumalaan, mutta unohdetaan, että myös pahuus on todellista. Elämme langenneessa maailmassa, jossa hyvyys ja pahuus kamppailevat jatkuvasti ihmisen vapaasta tahdosta. Jumalan kuvina meillä on sisäinen pyrkimys hyvyyteen, mutta syntiinlankeemuksen jälkeen tahtomme on heikentynyt hyvän tekemiseen. Pahuus vaikuttaa jatkuvasti meidän asenteissamme ja tahdossamme. Sitä vastaan täytyy taistella. Se, että juhlimme Halloweenin kaltaista juhlaa, on kaikkea muuta kuin pahuuden vastaan taistelemista.  Se on pahuuden ihannointia. Se on totaalisessa ristiriidassa rakkauden ja elämän kanssa.

Surullista on huomata, että nykypäivän lapsille opetetaan Halloweenin juhlintaa. Juhlaa saatetaan viettää tarhoissa ja kouluissa sekä kodeissa. Jokainen vanhempi varmasti haluaa opastaa lapsensa kunnioittamaan elämää ja hyvyyttä. Miksi tässä kohtaa ei huomata sitä mitä Halloween -juhla edustaa? Eivätkö lapset saa tästä sen kuvan, että me aikuiset pidämme pahuutta sittenkin ihan jees -juttuna ja kannatettavana asiana? 


Halloweenin juhlinnan myötä näyttäisi siltä, että nykypäivän ihmiselle juurikaan mikään ei merkkaa enää mitään. Saamme jatkuvasti tietoa reaalliaikaisesti ihmisen tekemästä pahuudesta. Uutiset kertovat sodista, kidutuksista, nälänhädästä ja surusta eli pahuudesta, kuolemasta ja kauhusta. Samaan aikaan luonnollinen kuolema kuitenkin piilotetaan sairaaloihin ja laitoksiin pois ihmisten silmistä ja mielestä. Jotta pysymme jossain järjissä kaiken pahuuteen ja kuolemaan liittyvän informaatiotulvan keskellä,  ihminen on turruttanut itsensä toisen ihmisen ja koko maailman käsimyksiä kohtaan. Olemme saattaneet jopa tyystin luopua toivosta hyvyyteen pahuuden edessä, koska se näyttäytyy meille niin massiivisena ja voittamattomana.

Toisaalta tämän ajan henki on myös sellainen, että kaikesta halutaan tehdää sallittua ja jännittävää. Haluamme saada oikeutuksen pahoille teoillemme, suurille ja pienille, kansakuntina ja yksilöinä. Olemme lakanneet ajattelemasta että pahuus on oikeasti pahuutta. Haluamme tehdä pahuudesta kivaa.

Miksi?

"Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua"

Ortodoksinen kirkko juhlii Herran eläväksi tekevää ristiä, sen löytämistä ja ylentämistä, 14. syyskuuta.

Sinun ristillesi me kumaramme Valtias, ja Sinun pyhää ylösnousemistasi ylistämme. (ortodoksinen kirkkoveisu)

Kristuksen ristinkuolema ja siitä seurannut kuolleista ylösnouseminen on pelastuksemme ydin. Tämä on Kirkon riemullinen sanoma ja tämän takia kristittyjen ei tarvitse pelätä enää kuolemaa, sillä kuolema on voitettu.

Tämä oli Kristuksen ristin tarkoitus. Kristus kulki oman via dolorosan meidän jokaisen puolesta. Kristus uhrasi itsensä meidän takia, mitä me voimme tehdä Hänelle vastalahjaksi? Meillä jokaisella on oma ristintie ja se on meidän uhrimme Kristukselle.

"Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua" (Matt. 16:24)

Jokaisella on henkilökohtainen eläväksi tekevä ristinsä, jota kantaa läpi elämän. Osa ristintiestä muodostuu asioita, joille me itse emme voi tehdä mitään, mutta jotka vain ovat osa elämäämme. Ne ovat asioita, jotka tulevat Jumalalta, Hänen kaitselmuksensa mukaan ja on tarkoitettu meille kasvuksi ja kilvoitukseksi. Niitä voisi ajatella olevan esim. oma perhetausta, omat vanhemmat, omat lapset, oma tai lähimmäisen sairaus, rakkaan kuolema, yksinäisyys, lapsettomuus, oman lapsen kehitysvamma, sairaus tai kuolema...

Toisaalta voimme itse tehdä myös omaa valintaan rististä. Jokaiselle muodostuu ristiksi se elämänmuoto minkä hän valitsee: avioliitto,luostari, selibaattius, citysinkkuus... Luostarissa on omat ristinsä. Munkit ja nunnat antavat köyhyyden, naimattomuuden ja kuuliaisuuden lupaukset. Näin he ottavat kantaakseen ristin totaalisesta itsensä kieltämisestä sekä ns. normaaleista elämään kuuluvista huvituksista ja elämäntavasta kieltäytymisen. Ortodoksisen kirkon piirissä on myös olemassa pappeja, jotka ovat valinneet selibaatti-pappeuden maailmassa. Tällöin he kantavat oma valintaista yksinäisyyden, lapsettomuuden ja pappeuden ristiä.

Citysinkkuus on uusi elämänmuoto avioliiton ja luostarikutusumuksen rinnalla. Tutukimusten mukaan sinkkuus on harvemmin kuitenkaan oma valinta. "Se oikea" ei ole vain osunut kohdalle tai "täydellisen miehen/naisen" odottaminen saattaa pitää ihmistä sinkkuna. Tässä elämäntavassa voi ottaa vastaan ilolla sinkkuuden tuoman vapauden, mutta kantaa samalla yksinäisyyden ja perheettömyyden ristiä.

Avioliitossa on omat haasteensa ja ristinsä: Ukko on saamaton vätys, mutta muuten ihan ok. Vaimo tuhlaa kaikki rahat hepeneisiin, mutta muuten on ihan hyvä kumppani. Se, että jaksaa toisen luonteenpiirteitä, ominaisuuksia, katsantokantoja ja ylipäätään omaa tapaa elää, on oma ristinsä. Avioliitossa kummankin puolison on kannettava henkilökohtainen ristinsä sekä yhteinen risti avioliitosta sekä mahdollisista lapsista tai lapsettomuudesta.  (En kirjoita tässä kirjoituksessa perheväkivallasta tai alkoholin liika käytöstä, sillä ne ovat asioita jotka eivät kuulu normaaliin avioliittoon, eikä niitä tarvitse toiselta sietää, eikä kantaa sitä ristinä.) 

Uskon, että lapset ovat meille näkyvimpiä eläväksi tekeviä ristin puita, omat tai vieraat. Lapset tuovat meissä kursailematta esille oman itsekkyytemme. He pakottavat meitä kasvamaan ihmisinä. Toisaalta ajatellen: kaikki kohtaamamme ihmiset, pidimme me heistä tai emme, on meille kasvuksi. Aikuiset ihmiset eivät vai ole ihan niin pahoja ihmisen sisimmän syövereiden kaivajia kuin lapset.. Silti aina kun kohtaat toisen ihmisen, kohtaat toisen ihmisen oman maailman, toisen maailmankaikkeuden, jota et voi pakottaa sopeutumaan itseesi, vaan jonka kanssa täytyy vain tulla toimeen puolin ja toisin. Olemme siis toinen toisillemme eläväksi tekeviä ristin puita.

Edellä mainitut asiat ovat kaikkien ihmisten tavallista elämää. Kaikki luettelemani asiat kuuluvat elämän iloihin ja suruihin. Mikä tekee niistä meille eläväksi tekeviä ristin puita? Miten tavallinen arkielämän haaste: kirpsakkaluonteinen lapsi, laiska puoliso, yksinäisyys, sairaus tai kuoleman kohtaaminen muuttuu pelastavaksi ristiksi ja toteuttaa Kristuksen kehotuksen itsensä kieltämisestä, ristin ottamisesta ja Hänen seuraamisestaan?

Vastaus on: kantamalla oman elämänsä vastaan tulevia haasteita Kristukselle. Hyväksymällä oman elmänsä ristin, ei katkeroituen tai vihaamalla, vaan Jumalaan luottaen. On suuria murheita, joita ei voi heti ensi silmäyksellä hyväksyä omaan elämään, mutta se, että löytää lopulta lohdutuksen Jumalasta, on oman ristinsä kantamista.

Elämässämme on asioita, joita voimme muuttaa ja tehdä, jotta elämä olisi meille mielekästä, mutta silti Jumala lähettää meille jatkuvasti erilaisia kilvoituksia, jotta kasvaisimme ihmisinä ja rakkaudessa. Jokaisella on ristinsä, halusimmempa tai emme, ja se risti on juuri niin painava, jonka Jumala tietää minun jaksavan kantaa. Minun ristini on annettu juuri minulle, henkilökohtaisesti, minun pelastuksekseni, riippuen siitä kannanko sitä katkeruudella vai Jumalan kunniaksi.

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt. (Matt. 11:28-30)

 

Kirkko rukoilee ympäröidäkseen Jumalan yhteisellä rukouksella

Jumalanpalvelukset ovat Kirkon elämän hengitystä. Ilman aktiivista jumalanpalveluselämää Kirkko lakkaa olemasta elävä Kristuksen ruumis. Kautta 2000-vuotisen historian Kirkko on pyrkinyt pyhittämään aikaa, jota elämme tässä maailmassa.
Alexander Schmemann kirjoittaa:
"Aivan alusta asti liturginen perinne on sisältänyt ajatuksen vuorokaudesta liturgisena yksikkönä, jossa määrähetket ja -ajat - ilta, aamu, yö - piti pyhittää rukoukseen, eikä vain yksityiseen vaan myös kirkon rukoukseen."

Kirkolla on oma vuorokausirytminsä. Se on jaettu jumalanpalvelusten mukaan. Ortodoksinen vuorokausi alkaa auringon laskusta, Suomessa tämä on vakiintunut klo 18 tietämille. Tämä juontaa juurensa juutalaiseen vuorokausi-ajatteluun. Se voidaan lukea myös luomiskertomuksesta:"Tuli ilta ja tuli aamu..." (1.Moos.1:3-30)

Kirkko aloittaa vuorokautensa ehtoopalveluksella. Ehtooveisussa laulamme:"...elettyämme auringon laskuun, nähtyämme illan koiton, me veisaten ylistämme Jumalaa..." Klo 21 hujakoilla Kirkko opastaa meidät toimittamaan vähäisen ehtoonjälkeisen - ja puolilta öin puoliyöpalveluksen. Aamupalveluksen paikka kirkollisessa vuorokaudessa on aamuyöstä, auringonnousun aikaan:"Kunnia olkoon Sinulle, joka näytit meille valkauden.."

Päiväaika jaotellaan puolestaan lyhyisiin, luettuihin hetkiin: klo 6 pitäisi lukea I-hetki, klo 9 III-hetki, keskipäivällä VI-hetki ja vuorokauden päättää klo 15 luettava IX-hetki.

Tärkein jumalanpalvelus Kirkon elämässä on liturgia. Sille ei ole määritelty vuorokaudesta omaa paikkaa. Se voidaan toimittaa illasta tai aamusta, yöllä tai päivällä. Liturgia ylittää ajan ja paikan. Siinä kohtaavat historia, nykyhetki ja ikuisuus. Liturgiassa toimitettava eukaristia samaistaa Kirkon puhtaimmin Kristuksen ruumiseen ja kuuluu näin ollen Jumalan valtakunnan iankaikkiseen aikaan.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että ihminen tarvitsee yhteisöllisyyttä: kukaan ei pelastu yksin. Kristus sanoo:"Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." (Matt.18:20) Me tarvitsemme toisiamme myös rukouselämässä. Kirkkoisät ovat kautta historian pitäneet yhteistä rukousta tarpeellisena ja jopa yksityistä rukousta parempana.



Kautta aikain Kirkko on elänyt sen tosiasian kanssa, ettei kaikilla uskovilla ole mahdollisuutta päästä päivittäisiin jumalanpalveluksiin. Eikä varsinkaan maailmassa ole mahdollista toimittaa kaikkia kirkollisen vuorokauden palveluksia. Se ei kuitenkaan muuta näiden palvelusten tarpeellisuutta eikä kirkollista ja liturgista, ajan pyhittävää luonnetta. Päivittäiset jumalanpalvelukset takaavat uskovalle ihmiselle, joka ei syystä tai toisesta pääse joka päivä kirkkoon, sen varmuuden, että Kirkko rukoilee.

Uskovalle ihmiselle Kirkon jumalanpalvelukset ovat elämän suola. Varsinkin nykypäivän ihmisen pitää tehdä todella töitä päästäkseen kirkkoon. Ei siksi, että kirkot olisivat jotenkin hankalien matkojen päässä, varsinkin jos omistaa auton. Ei, tämän päivän ihminen joutuu eniten kilvoittelemaan ajatuksiensa kanssa: Mihin laitan vähäisen aikani? Tämän päivän maailma on täynnä erilaisia toimintoja, joihin ihmisten halutaan osallistuvan. Harrastusmahdollisuudet ovat kasvaneet. Tekniset laitteet syövät ihmisen aikaa. Individualistinen ihminen haluaa itselleen kokemuksia, joita muilta ei löydy. Myös elämän hektisyys, työn paineet ja jatkuva tuottavuuden ihanne, vie ihmistä.

Ihmisen elämä on nykyään kalentereissa ja aikatauluissa. Erilaisten lehtien palstat kirjoittavat kuinka kalenteriin pitää varata omaa aikaa myös lomalle, parisuhteelle, lapsille, harrastuksille yms. jotta ihminen jaksaa työelämän paineet. Tuohon listaan voisi lisätä myös Kirkon. Ihmisen kannattaa varata aikaa myös Jumalalle. Kannattiaisi laittaa esim. kerran kuussa sunnuntaille klo 10 kohtaan, että liturgia tai KIRKKOON ja pitää siitä myös kiinni. Tässä kohtaa ihminen joutuu tekemään sen todellisen työn.  Jumalanpalvelus jää useimmiten kakkoseksi, jonkun toisen myöhemmin tulleen kalenterimerkinnän tai laiskuuden takia. Se on ikävä tosiasia, mutta jos sen tiedostaan, asian voi muuttaa.. Täytyy vain itse huomata johtuuko jatkuva poissaolo Kirkosta puhtaasti laiskuudesta. Selityksiä ihmiseltä löytyy yksi jos toinenkin, ne täytyy vain tiedostaa.



Vaasan pyhän Nikolaoksen kirkossa aloitetaan 1.9.2014 alkaen toimittamaan ehtoopalveluksia joka ilta sunnuntaista lauantaihin klo 18. Olen joskus kuullut sanottavan: "miksi kannattaa olla päivittäin palveluksia? Ei kukaan työssä käyvä jaksa käydä joka päivä kirkossa! Ei kukaan jaksa käydä joka päivä.." Ei varmaan jaksakaan. Päivittäin toimitettavissa palveluksissa on se hyvä puoli, että jos ei jaksa tulla tänään, voi tulla huomenna, tai jos jumppa osuu keskiviikolle, voi tulla kirkkoon rukoilemaan torstaina. Seurakunnan jumalanpalveluselämän pitää antaa ihmiselle mahdollisuus olla aktiivinen Kirkon jäsen. Seurakunnissa järjestettävät muut toiminnot: kerhot, piirit, tapahtumat, ovat todellisuudessa sivuseikka Kirkon elämässä. Ne ovat mukavaa yhteistä tekemistä, mutta ne eivät saa korvata jumalanpalvelusten yhteisöllisyyttä. 



Totuus on, että Kirkolla ei ole muuta tehtävää tässä maailmassa, kuin johdattaa ihmistä pelastukseen, pyhittää luomakuntaa ja ympäröidä Jumala yhteisellä rukouksella.

Minä veisaan ylistystä Herralle

En ota kantaa tässä tekstissä siihen, mitä kanttori harjotuttaa tai laulattaa kuorollaan: laulattaako hän yksiäänistä znamennyiä tai bysanttilaista laulua, vai kenties ihan vain harmaata vigilia- ja punaista liturgiakirjaa vaiko sittenkin mahtipontista venäläistä konserttia. En pohdi myöskään sitä pitääkö kansaa laulattaa ja jos pitää niin milloin ja miten paljon. Kirjoitan tässä kanttorin työstä ja kuorolaulusta, soinnista ja harmoniasta, kanttorin ja kuorolaisten oikeuksista sekä velvollisuuksista ja vastuusta.

Ortodoksinen kirkko on laulava kirkko. Jumalanpalveluksissa kaikki rukoukset, anomukset, ylistykset ja veisut joko lauletaan tai resitoidaan eli käytetään laulamalla lukemista. Tästä poikkeuksena on papin saarna. Lauletulla musiikilla on siis todella suuri osa kirkkomme jumalanpalveluselämää. Seurakunnissamme on kuoroja, joissa laulaa vapaaehtoisia laulutaitoisia ihmisiä. Tämä on hyvä, sillä palveluksia on paljon ja ne ovat joskus hyvinkin pitkiä. Olisi ikävää kanttorina laulaa kaikki palvelukset yksin. Toisinaan sekin on ihan mukavaa vaihtelua.

Ortodoksiset jumalanpalvelukset ovat rukouksellisia, mieltä ja sielua rauhoittavia. Jos veisut lauletaan epäpuhtaasti, lievästi kakofonisesti tai muuten epämääräisesti, jumalanpalvelukset eivät saavuta sitä, mitä niiden kuuluisi olla. Kaikenlainen musiikki vaikuttaa ihmiseen psykologisesti. Musiikkia on käytetty terapiamuotona jo Vanhan Testamentin aikoina (1.Sam.16:14-23). Harmonisesti kaunis musiikki saa ihmisen rauhoittumaan, kun taas epävireinen ja kakofoninen musiikki saattaa aiheuttaa ihmiselle vastaavasti ahdistusta, tuskaista ja hankalaa oloa. Tämä pitää ottaa huomioon laulettaessa ortodoksisia veisuja.

Suomen ortodoksisessa kirkossa käytettävä perus-kirkkolaulu on kirjoitettu neli-ääniseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että äänien välillä on tietty harmonia ja soinnutus. Tämän harmonian täytyisi kuorolaulussa tulla esille. En tarkoita tällä sitä, että joka kuorosta pitäisi löytyä kaikki äänet: basso, tenori, altto ja sopraano tai että kaikkien äänien pitäisi olla edustettuna joka palveluksessa. Tarkoitan tällä sitä, että jos jumalanpalveluksessa on esim. sopraano ja basso paikalla, heidän ääniensä välillä tulee olla nuottiin kirjoitettu intervalli. (Intervalli (lat. intervallum = välimatka) on musiikillinen termi, joka kertoo kahden sävelen välisen korkeuseron.) Jos tämä intervalli on epäpuhdas, kuulostaa jumalanpalveluslaulu epävireiseltä ja sitä on raskasta laulaa ja kunnella.

Kirkkokuoron kanssa työskentely on kanttorin työtä. Uskon, että suurimmalla osalla kanttoreista on pontimena tähän työhön halu ylistää Jumalaa ja tuoda Luojan antama laulunlahja Kristuksen kirkon käyttöön. Jokaisesta kanttorista löytyy varmasti hippunen tervettä ammattiylpeyttä omaa työtään kohtaan, joka ilmenee haluna laulaa palveluksia mahdollisimman kauniisti, kehittää kuoron sointia ja kehittyä omassa työssään. Kanttorit ovat musiikin ammattilaisia omalla alallaan. Heillä on suurin vastuu palveluksissa laulettavasta kirkkolaulusta niin seurakunnalle kuin myös Jumalalle.

Todennäköisesti yli 95% seurakuntiemme kuoroista koostuu amatöörilaulajista, joiden musiikillinen laulutaito, musiikin teoriataito tai nuotinlukutaito ovat hyvin vaihtelevat. Tämä on haaste, mutta ei ongelma. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että kirkkokuorolla täytyy olla jokin musiikillinen taso. Ei riitä, että kuorolaulajalla on halua laulaa, siihen tarvitaan myös taitoa kuulla musiikkia oikein ja laulaa puhtaasti. Fakta on, ettei kaikille ole luotu musiikillista laulunlahjaa tai toisella lahja on heikompi tasoisempi kuin toisella. Kanttorin vastuuseen kuuluu vaatia kuorolaisiltaan riittävää osaamista ja velvollisuuksiin kuuluu harjoittaa kuoroa niin, että kaunis ja harmoninen musiikillinen taso saavutetaan. Tämä on myös kanttorin oikeus ja hänelle täytyisi suoda se. Joskus tämä voi ikävä kyllä tarkoittaa myös sitä, että kanttori joutuu siirtämään henkilön, joka ei ylety musiikillisesti riittävälle tasolle, kuorosta rukoilevan kirkkokansan puolelle. Kuorolaisen vastuulla on ymmärtää ja hyväksyä nämä kanttorin oikeudet, vastuut ja velvollisuudet sekä pohtia todella syvällisesti onko hänellä oikeasti riittävää taitoa laulaa kirkkokuorossa vai ei.

Kirkossamme on monta eri taiteenlajia edustettuna. Vertaan usein kirkkokuorolaulua ikonimaalaukseen. Jos ihminen ei osaa maalata ikoneita, mutta malaa silti, ei hän tuo ikoniaan kirkkoon ja vaadi, että tämä ikoni pitää laittaa ikonostaasiin esille. Tällaiselle ajatukelle saatetaan vähän jopa naurahtaa, eihän kukaan niin hölmö ole. Kirkkoihin maalatut ikonit ovat kursseja käyneiden ikonimaalarien töitä. Omaksi iloksi toki voi maalata. Tätä ei edes kyseenalaisteta. Mielestäni kirkkokuorolaulamiseen pätee samat säännöt. Jos ei osaa laulaa tai ei pysy äänessä, silloin voi toteuttaa itseään laulamalla kotonaan tai vaikkapa seurakunnan laulupiirissä.

Kirkkolaulu ja kirkossa laulaminen herättää paljon ajatuksia ja varsinkin tunteita. Pitää silti muistaa, että kaikki ihmiset mahtuvat kirkkoon ja jumalanpalvleuksiin. Kaikilla ihmisillä - pyhää melua aiheuttavasta lapsesta eukaristiaa toimittavaan piispaan - on tärkeä paikkansa ja tehtävänsä kirkossa ja sen jumalanpalveluksissa. Mikään tehtävä ei ole toista parempi.

Arkiajatus 3, 27.4.2014

Arkiajatus 3/5:
Näin Tuomaan sunnuntaina sitä on kauniilla ilmalla puistossa pohtinut epäuskoa ja uskoa.

Rakastan kirkkoani. Kirkko antaa luvan olla epäuskoinen. Kirkko antaa luvan epäillä. Kirkko jopa toivoo, että ihminen epäilee, että ihminen tutkii, miettii, pohtii eikä ota vastaan kaikkea suoraan päähän taottuna. Kirkko luottaa siihen, että ihminen kaiken epäuskoisuuden ja epäilyksen kautta päätyy siihen lopputulokseen, mihin Tuomas pääsi näkemällä.

Kirkko ei halua, että uskomme perustuu pelkästään ulkoapäin tulleeseen tietoon tai opetukseen. Kirkko haluaa, että uskomme kasvaa epäuskon ja epäilyn kautta henkilökohtaiseen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Rakkaus ei synny vain tiedosta saatikka siitä, että lyödään Raamatulla päähän ja sanotaan:" Tässä on totuus! Usko tähän!" Kirkko haluaa, että jokainen löytää itse.

Pääsiäissunnuntain, eli viikko sitten, ehtoopalveluksessa evankeliumi loppuu sanoihin:"...minä en usko." Ja tämä päivä julistaa Tuomaan epäuskoa. Se on aikamoinen luottamuksen osoitus Kirkolta ihmiselle, joka on niin häilyvä kuin me olemme. Ihmiselle, joka on kautta historian näyttänyt, että ei meihin ole juurikaan luottaminen, varsinkaan uskon asioissa..

Tuomaksen epäusko vaihtuu uskoksi, koska hän näkee, hän saa koskettaa konkreettisesti Kristusta. Mutta Kristus lausuu Tuomakselle sanat:" ... mutta autuaita ovat ne, jotka uskovat vaikka eivät näe." Nämä sanat ovat armollisia, varsinkin meille, jotka elämämme 2000 vuotta noiden sanojen jälkeen.

Kun on tarpeeksi epäillyt, kun on tarpeeksi pohtinut ja miettinyt, verrannut vaihtoehtoja, Kirkko uskoo,toivoo ja luottaa, että jokainen meistä voisi lausua suoraan sydämestään:" Minun Herrani ja Jumalani!"

Arkiajatus 2, 26.4.2014

arkiajatus 2/5: sokerista..
Tänään ja itse asiassa koko viikon olen miettinyt sokeria. Minua on ahidstanut sokeri. Olen sokeriaddikti. Tai ehkä paremmin sanottuna suklaa-addikti. Tässä on ollut todella hyvä aika tehdä itse itselleen pientä tieteellistä koetta. Paaston aikana en juurikaan käyttänyt sokeria ja tällä tarkoitan siis suklaata, karkkia, makeita leivonnaisia yms. Nyt, kirkkaalla viikolla tämä suklaa/karkkikiintiö on otettu takaisin todella hyvin..

Miksi, voi miksi, ihmisen täytyy syödä sokeria eri muodoissa? Mitä se siitä oikeasti saa, muuta kuin hetkellisen makean maun suuhun. Olo on ollut kamala. Varsinkin kun täytyy myöntää, etten ole oikeasti osannut syödä ranskatarten tavoin nauttien hienostuneesti vähän hyvällä omalla tunnolla. Minuun sopii hyvin joko Krysostomoksen tai Basileioksen sanat:" Pelkään miettiä miten juhlitte helluntaita kun pääsiäisenä jo veditte tällaiset överit" (vapaa suomennos itseni, mutta ajatus se, mitä kirkkoisä on sanonut..)

Eräs munkki kirjottaa kirjassaan Tie ylösnousemukseen viimeisessä luvussa siitä, että paastosta pitäisi oppia jotain ja tuoda omaan arkeen siitä jotain... Miksiköhän en osaa jatkaa hillittyjä ruokailutottumuksia, kun paasto kuitenkin opasti, että kun syö paastotyyliin olo ja mieli ovat paljon kirkkaampia ja kevyempiä?

Nyt kirkkaalla viikolla huomasin itsesäni mm. sen, että sokeriton seuraavapäivä on tuskaa. Oikeesti. Olo on todella jähmeä, voimaton, saamaton, elämä ei tunnu mukavalta.. Sokeriin jää jumiin heti. Varsinkin kun annoin sen tapahtua, että piti saada päivä käyntiin "tasottavalla" suklaa-annoksella...

Aina voin tällä hetkellä toki lohduttautua sillä, että nyt oli kirkas viikko ja tänään lauantaina se onneksi loppuu, mutta osaakohan sitä koskaan aikuistua sillä tavalla, että ei tulisi vedettyä övereitä, ei edes sokerilla... Koska sokeria ei pidetä niin pahana kuin sitä, että olisi vetänyt överit esim. alkoholilla, on helppoa ja sallitumpaa käydä salaa kaapilla mutustamassa vähän sokeria ja suklaata.. Mutta jos ei pidä varaansa sitä huomaa, että kirkkaalla viikolla alkanut hillitön suklaansyönti ei ole päättynyt edes Helluntaina.

arkihaaste nro 2: syö jotain nauttien ja keskittyen siihen mitä syöt, banaania haarukalla ja veitsellä tai rusinoita yksi kerrallaan, juoda vettä niin että tuntee kuinka se valuu ruokatorvea pitkin mahaan... pysähdy maistamaan.

Arkiajatus 1 25.4.2014

Kirjoitin viiden päivän ajan facebookiin arkiajatuksia, keräsin ne tähän blogiini yksi kerrallaan:

Arkiajatus 1/5:
Mä oon miettinyt tänään, pyykkiä lajitellessani ja autonrenkaita edes takaisin pyöritellessäni, että hetkessä elämäminen toisaalta tuntuu välillä tosi pelottavalta ja jopa hankalalta. Se, että elämä on tässä ja nyt, ilman kriisejä, ilman kiirettä, ilman touhua, ilman jatkuvaa höseltämistä, on aika pelottavaa mutta toisaalta aika jännää. Kun vain hengittää ja elää, tulee mieleen väistämättä ajatus: Tämäkö on elämää? Tässäkö se nyt on? Elämä tuntuu samaan aikaan painavalta ja kevyeltä, iloiselta ja surulliselta, pelottavalta ja jännittävältä. Elämä on kaikkea ja kaikessa. Ja sitten yht'äkkiä tulee jokin tehtävä, niin kuin esim. Nasun kaverisynttäreitten järjestäminen tänä iltana ja alkaa taas kiire, touhuaminen, tekeminen ja ajatus elämästä lipuu jonnekin.. sitä ei edes muista. Haasteena on se, että pysytisi pitämään elämäntuntonsa samalla kun tekee asioita. Keskittymällä yhteen tehtävään kerrallaan ja kokonaisvaltaisesti, elämä olisi varmaankin enemmän läsnä. Sitä ehkä kaipaan arjessani eniten.
Arkiajatus tehtävä nro 1: Istu alas ja katso, siis todella katso mitä näet ympärilläsi.

Buddhalaisuutta vai rentoutumista?? mindfulnessia vai hetkeen keskittymistä??

Selailin eilen Facebookia ja huomasin erään ystäväni tuntemattoman ystävän kommentoineen erästä artikkelia (http://www.hs.fi/terveys/a1378085539175) sanoilla: ja samaan aikaan kouluihin yritetään ujuttaa buddhalaista mindfulness-meditaatiota, että oppilaat rauhoittuisivat... 

Lähdin lukemaan artikkelia vanhemmuudesta käsin ja lievästi fundamentalisti-ortodoksisin mielin. Valmistauduin olemaan tulta ja tappuraa puolustaessani ortodoksista kristillisyyttä. Mietin jo valmiiksi, miten ilmoittaisin meidän lasten opettajille, että meidän lapsethan eivät tällaiseen osallistu.

Artikkelissa kerrottiin kuinka opettaja käytti mindfulnessia ja meditointia luokkansa rentouttamiseen ja mielen virkistykseksi. Artikkelissa itsessään ei puhuttu ollenkaan buddhalaisuudesta.

Aloin miettiä komentoijan sanoja ja sitä, mitä me pelkäämme sanoissa mindfulness tai meditointi.

On väärin, että nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassamme sanat mindfulness sekä meditointi liitetään vain buddhalaisuuten, samoin on käynyt rentoutumisen ja rentoutumistekniikoiden käyttämisen.

Kysymys kuuluu: pitääkö kunnon, Jumalaa pelkäävien kristittyjen, olla jäykkiä tikkuja tai niin kuin tönkkö suolattuja muikkuja?

Tähän voisin sanoa, että: HÖPÖ HÖPÖ!

Täytyy tunnustaa näin julkisesti, että minulla oli viime joulun hujakoilla murrosikäisen kapina ja raivo omaa kirkkoani kohtaan. Inhosin sitä, että kirkkomme kieltää kaiken. Myös kirkkomme kirjallisuus mielestäni ihannoi tietyssä mielessä itsensä ruoskimista sanoilla ja ajatuksilla sekä lietsoo lievästi pietististä itseinhorealismia. Varsinkin, jos näitä kirjoja ei osaa lukea hengellisin silmin.  Mielestäni kirkkoni oli äärimmäisen tylsä ja vakava. (Ja kaikella rakkaudella, on sitä välillä ulkoisesti vähän vieläkin... )

En yhtään ihmettele toisaalta miksi tämän päivän ihmiset mielellään lähtevät tutkimaan buddhalaisuutta tai hindulaisuutta, tai zen-buddhalaisuutta, tai taolaisuutta.... mitä muuta tahansa kuin kristillisyyttä. Meiltä puuttuu kirjallisuus ja opetus, missä puhuttaisiin ilosta, onnellisuudesta, itsensä kunnioittamisesta ja rakastamisesta.

En lähtenyt kääntymään kapina-aikanani mihinkään "itämaiseen" uskontoon. Yritin kyllä tutustua niihin, mutta ne poikkesivat niin paljon siitä, mitä itse - kapinastani huolimatta -  pidin totuutena, joten annoin sen asian olla. Mutta kirjallisuus mihin tutustuin, kertoi onnellisuudesta.

Jokainen kirjailija kertoi omassa kirjassaan, kuinka juuri hän oli löytänyt juuri sen oikean tavan olla onnellinen ja kuinka juuri hänen oppiensa mukaan pysyy onnellisena ja iloisena sekä saavuttaa sisäisen rauhan. Jokainen kirja tukeutui johonkin em. idän uskontoon, mutta ei kristillisyyteen. Hassuinta oli, että jokainen kirjailija tukeutui eri uskontoon ja silti tie onnellisuuteen oli loppu pelistä suht sama. En välittänyt heidän hehkutuksistaan siihen "oikeaan uskontoon", vaan mietin mitä he loppujen lopuksi kertoivat.

Aloin pohtia, mitä tarkoitetaan sanoilla mindfulness, meditointi, rentoutuminen. Onko ne oikeasti vastoin minun ortodoksisen kirkon opetusta? Onko se oikeasti menemistä pakana-uskonnon puolelle, jos harjoittaa omassa elämässään näitä kolmea asiaa..

Mitä nämä sanat sitten tarkoittavat suomeksi?

Mindfulness
Läsnä olemista tässä hetkessä. Keskittymistä siihen hetkeen missä olet.

Mieltään voi harjoittaa läsnäolemiseen esim. miettimällä miltä minun pottuvarpaassa tuntuu tällä hetkellä? Miltä lattia tuntuu jalkani alla? Mitä ääntä kuulen juuri tällä hetkellä? Minkä oksan puusta näen tällä hetkellä? Mikä on tuo haju minkä haistan juuri nyt? Tai ns. mindfulness syöminen: syö yksi rusina, hitaasti, koe miltä se tuntuu suussa, maista miltä rusina oikeasti maistuu.. Kun tuntee olonsa rauhalliseksi, voi olla vain, miettimättä sen kummemin mitään.  Tai voi vaikka rukoilla.

Meditointi
Vähän niin kuin mindfulness. Tässä harjoitteessa keskitytään enemmän omaan hengitykseen ja sitä kautta tähän hetkeen. Tähän voi myös liittää rukouksen, jos haluaa. Meditointi on keskittymistä hetkeen, sitä ettei anna ajatusten lähteä harhailemaan. Jos ja kun näin tapahtuu, niin ajatukset pitää hellästi palauttaa takaisin keskittymällä hengittämiseen.

Rentoutuminen
Jokainen varmasti tietää mitä on rentoutuminen. Artikkelissa mainittu rentoutustekniikka, missä ensin jännitetään jotain lihasta ja sitten päästetään se rennoksi, on täysin normaali, joka jumpparin käyttämä tekniikka. Kun ihminen on tarpeeksi sterssi-tilassa hän ei välttämättä tunnista onko hänen lihaksensa rentona vai ei. Tällainen lihaksen jännittäminen tuo ihmiselle tietoisuuteen eron siitä miltä tuntuu jännittynyt lihas ja miltä rento.

Kapinani kirkkoa kohtaan alkoi lientyä, kun valmistussunnuntait alkoivat ja ihanan valoisa suuri paasto katumuskanoneineen alkoi. Päätin vihdoin ja viimein ottaa käsiini myös ihan ortodoksista kirjallisuutta. En suostunut lukemaan yhtään erämaaisää. Ei millään pahalla heitä kohtaan, mutta en koe, että erämaassa erakkona asunut mieshenkilö pystyy auttamaan minua ja minun hengellistä kilvoitteluani maallistuneessa nyky-maailmassa ja vielä kaiken lisäksi avioliitossa elävää naisihmistä, kolmen lapsen äitiä.

Siksipä otin käsiini Kallistos Waren kirjan Ortodoksinen tie ja Anthony Bloomin Rukouskoulu. 
Hyppäsin Waren kirjan viimeiseen lukuun: Jumala rukouksena. Sillä se luku tuntui siltä, että se olisi tähän minun "projektiini" sopiva luku. Hän kirjoittaa näin:

      

      Minkäänlainen mietiskely ei ole mahdollista ilman nepsistä eli valppautta. En voi mietiskellä luontoa enkä Jumalaa, jos en opi olemaan läsnä siinä missä olen, kooten itseni tähän nykyiseen hetkeen ja siihen paikkaan, missä olen. Pysähdy, katsele, kuuntele! Tällainen on mietiskelyn ensimmäinen vaihe. Luonnon mietiskely alkaa silloin kun avaan silmäni - kirjaimellisessa ja myös hengellisessä mielessä - ja alan havainnoida ympärilläni olevaa maailmaa, todellista maailmaa, Jumalan maailmaa.

(Kallistos Ware, Ortodoksinen tie, 1979, suom. Matti Sidoroff, s. 193)

Piispa Kallistos opastaa myöhemmin tekstissää, että elämä ei voi kuitenkaan olla pelkkää mietiskelyä vaan siihen kuuluu myös aktiivinen, hyvään pyrkivä arki ja lopuksi mietiskely ei voi jäädä vain mietiskely asteelle vaan siihen tulee liittää enemmin tai myöhemmin yhteys Jumalaan rukouksen kautta. Mutta arjen keskellä tällainen meditointi tai mietiskely ei ole pahasta. 

Metropoliitta Anthony kirjoittaa puolestaan omassa kirjassaan näin:

             Tämä on ensimmäinen harjoitus. Sen voi tehdä hetkinä, jolloin ei ole yhtään mitään tekemistä, jolloin mikään ei vedä sinua enempää eteen- kuin taaksepäinkään ja jolloin voit käyttää viisi minuuttia, kolme minuuttia tai vaikka puoli tuntia joutenoloon mitään tekemättä. Istuudu ja sano:" Nyt minä istun, en tee mitään. En tee mitään viiteen minuuttiin." Ja sitten rentoudu, ja koko tämä aika -  et kestä sitä aluksi enempää kuin minuutin tai kaksi - muistuta itsellesi: "Olen tässä Jumalan edessä, oman itseni kanssa ja niiden huonekalujen keskellä, jotka ovat ympärilläni, olen aivan hiljaa mihinkään liikkumatta." 

               On tietenkin vielä yksi asia, joka on otettava huomioon: sinun on päätettävä, että näiden kahden tai viiden minuutin aikana, jotka olet varannut nykyhetken olemassaolon oppimiseen, et anna minkään vetää sinua siitä pois, et puhelimen etkä ovelta kuuluvat koputuksen etkä edes äkillisen tarmon puuskan, joka ajaa sinua tekemään juuri nyt kaikkea sitä, mikä viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana on jäänyt tekemättä. Niin siis istuudu ja sano:"Tässä olen." Ja niin sinä olet.

                Jos opit tekemään näin kaikkina elämäsi joutilaina hetkinä ja kun olet oppinut voittamaan sisäisen rauhattomuutesi ja saavuttanut mielen tyyneyden, onnellisuuden, vakavuuden ja rauhallisuuden, sitten venytä tuo viisiminuuttinen pitemmäksi ja sitten taas hiukan pitemmäksi.

 (metropoliitta Anthony, Rukouskoulu, 1976, suom. Matti Sidoroff, s. 84)

Näin opettivat siis ortodoksiset piispat.

Totta kai, jos liittää mindfulnessiin tai meditointiin buddhalaisen jumalolennon pohtimisen tai hindulaisen mantran, siitä tulee silloin  buddhalainen tai hindulainen mietiskely. Mutta itse mietiskely, meditointi, mindfulness, rentoutuminen, ei ole pahasta. Ne ovat juuri sitä samaa rukoustekniikkaa mitä meille kirkossa opetetaan. Meidän kirkkomme vain unohtaa antaa konkreettista oppia näistä asioista. (Paitsi nyt tuo piispa Anthony, jota siteerasin) Oppeja mihin olen meidän kirkon piirissä törmännyt on ollut: istu alas ja lausu 1500 kertaa Jeesuksen rukous. Juu.. Ei onnistu. Sori.

Hindulaiset, taolaiset, buddhalaiset ym. antavat konkreettista oppia siitä miten meditoidaan, miten keskitytään nykyhetkeen, miten löydetään itsemme. Se on meidän kirkkomme kannalta ikävä tosi asia.

Pitää muistaa, että "itämaiset" uskonnot ovat nykyään muotia. Ne ovat paljon virtaviivaisempia kuin tylsä ja tavallinen kristinusko. Mutta todellisuudessa ei tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan. Meidän kirkkomme piiristä löytyy samaa mindfulnessia tai meditointia kuin muualtakin. Ainoa ero on, että ortodoksisessa mietiskelyssä, rukouksen kautta, on mahdollisuus kohdata elävä, todellinen Jumala.