Minä veisaan ylistystä Herralle

En ota kantaa tässä tekstissä siihen, mitä kanttori harjotuttaa tai laulattaa kuorollaan: laulattaako hän yksiäänistä znamennyiä tai bysanttilaista laulua, vai kenties ihan vain harmaata vigilia- ja punaista liturgiakirjaa vaiko sittenkin mahtipontista venäläistä konserttia. En pohdi myöskään sitä pitääkö kansaa laulattaa ja jos pitää niin milloin ja miten paljon. Kirjoitan tässä kanttorin työstä ja kuorolaulusta, soinnista ja harmoniasta, kanttorin ja kuorolaisten oikeuksista sekä velvollisuuksista ja vastuusta.

Ortodoksinen kirkko on laulava kirkko. Jumalanpalveluksissa kaikki rukoukset, anomukset, ylistykset ja veisut joko lauletaan tai resitoidaan eli käytetään laulamalla lukemista. Tästä poikkeuksena on papin saarna. Lauletulla musiikilla on siis todella suuri osa kirkkomme jumalanpalveluselämää. Seurakunnissamme on kuoroja, joissa laulaa vapaaehtoisia laulutaitoisia ihmisiä. Tämä on hyvä, sillä palveluksia on paljon ja ne ovat joskus hyvinkin pitkiä. Olisi ikävää kanttorina laulaa kaikki palvelukset yksin. Toisinaan sekin on ihan mukavaa vaihtelua.

Ortodoksiset jumalanpalvelukset ovat rukouksellisia, mieltä ja sielua rauhoittavia. Jos veisut lauletaan epäpuhtaasti, lievästi kakofonisesti tai muuten epämääräisesti, jumalanpalvelukset eivät saavuta sitä, mitä niiden kuuluisi olla. Kaikenlainen musiikki vaikuttaa ihmiseen psykologisesti. Musiikkia on käytetty terapiamuotona jo Vanhan Testamentin aikoina (1.Sam.16:14-23). Harmonisesti kaunis musiikki saa ihmisen rauhoittumaan, kun taas epävireinen ja kakofoninen musiikki saattaa aiheuttaa ihmiselle vastaavasti ahdistusta, tuskaista ja hankalaa oloa. Tämä pitää ottaa huomioon laulettaessa ortodoksisia veisuja.

Suomen ortodoksisessa kirkossa käytettävä perus-kirkkolaulu on kirjoitettu neli-ääniseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että äänien välillä on tietty harmonia ja soinnutus. Tämän harmonian täytyisi kuorolaulussa tulla esille. En tarkoita tällä sitä, että joka kuorosta pitäisi löytyä kaikki äänet: basso, tenori, altto ja sopraano tai että kaikkien äänien pitäisi olla edustettuna joka palveluksessa. Tarkoitan tällä sitä, että jos jumalanpalveluksessa on esim. sopraano ja basso paikalla, heidän ääniensä välillä tulee olla nuottiin kirjoitettu intervalli. (Intervalli (lat. intervallum = välimatka) on musiikillinen termi, joka kertoo kahden sävelen välisen korkeuseron.) Jos tämä intervalli on epäpuhdas, kuulostaa jumalanpalveluslaulu epävireiseltä ja sitä on raskasta laulaa ja kunnella.

Kirkkokuoron kanssa työskentely on kanttorin työtä. Uskon, että suurimmalla osalla kanttoreista on pontimena tähän työhön halu ylistää Jumalaa ja tuoda Luojan antama laulunlahja Kristuksen kirkon käyttöön. Jokaisesta kanttorista löytyy varmasti hippunen tervettä ammattiylpeyttä omaa työtään kohtaan, joka ilmenee haluna laulaa palveluksia mahdollisimman kauniisti, kehittää kuoron sointia ja kehittyä omassa työssään. Kanttorit ovat musiikin ammattilaisia omalla alallaan. Heillä on suurin vastuu palveluksissa laulettavasta kirkkolaulusta niin seurakunnalle kuin myös Jumalalle.

Todennäköisesti yli 95% seurakuntiemme kuoroista koostuu amatöörilaulajista, joiden musiikillinen laulutaito, musiikin teoriataito tai nuotinlukutaito ovat hyvin vaihtelevat. Tämä on haaste, mutta ei ongelma. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että kirkkokuorolla täytyy olla jokin musiikillinen taso. Ei riitä, että kuorolaulajalla on halua laulaa, siihen tarvitaan myös taitoa kuulla musiikkia oikein ja laulaa puhtaasti. Fakta on, ettei kaikille ole luotu musiikillista laulunlahjaa tai toisella lahja on heikompi tasoisempi kuin toisella. Kanttorin vastuuseen kuuluu vaatia kuorolaisiltaan riittävää osaamista ja velvollisuuksiin kuuluu harjoittaa kuoroa niin, että kaunis ja harmoninen musiikillinen taso saavutetaan. Tämä on myös kanttorin oikeus ja hänelle täytyisi suoda se. Joskus tämä voi ikävä kyllä tarkoittaa myös sitä, että kanttori joutuu siirtämään henkilön, joka ei ylety musiikillisesti riittävälle tasolle, kuorosta rukoilevan kirkkokansan puolelle. Kuorolaisen vastuulla on ymmärtää ja hyväksyä nämä kanttorin oikeudet, vastuut ja velvollisuudet sekä pohtia todella syvällisesti onko hänellä oikeasti riittävää taitoa laulaa kirkkokuorossa vai ei.

Kirkossamme on monta eri taiteenlajia edustettuna. Vertaan usein kirkkokuorolaulua ikonimaalaukseen. Jos ihminen ei osaa maalata ikoneita, mutta malaa silti, ei hän tuo ikoniaan kirkkoon ja vaadi, että tämä ikoni pitää laittaa ikonostaasiin esille. Tällaiselle ajatukelle saatetaan vähän jopa naurahtaa, eihän kukaan niin hölmö ole. Kirkkoihin maalatut ikonit ovat kursseja käyneiden ikonimaalarien töitä. Omaksi iloksi toki voi maalata. Tätä ei edes kyseenalaisteta. Mielestäni kirkkokuorolaulamiseen pätee samat säännöt. Jos ei osaa laulaa tai ei pysy äänessä, silloin voi toteuttaa itseään laulamalla kotonaan tai vaikkapa seurakunnan laulupiirissä.

Kirkkolaulu ja kirkossa laulaminen herättää paljon ajatuksia ja varsinkin tunteita. Pitää silti muistaa, että kaikki ihmiset mahtuvat kirkkoon ja jumalanpalvleuksiin. Kaikilla ihmisillä - pyhää melua aiheuttavasta lapsesta eukaristiaa toimittavaan piispaan - on tärkeä paikkansa ja tehtävänsä kirkossa ja sen jumalanpalveluksissa. Mikään tehtävä ei ole toista parempi.