ratsastuksen ilo ja riemu

Oltiin eilen äitienpäivänä Aamoksen ja Nasun kanssa ratsastamassa Revon Ranchilla.

Oli ihanaa!!

Kun auto kaartaa hevostilan pihaan, tuntuu, että koko maailma kaikkine murheineen ja huolineen voi jättää taakse. Haemme yhdessä opettajamme kanssa hevoset aitauksesta. viemme ne pilttuisiin ja harjailemme ja hoidamme niitä kaikessa rauhassa.

Gruby hankaa pehmeää turpaa käteeni. Aika on täysin pysähtynyt.

Tunnilla ratsastamme rennon lännen meiningin tyyliin. Emme kauheasti osaa vielä länkkärin jaloa taitoa. Hevoset menevät välillä täysin oman tahtonsa mukaan.. Länkkärissä opetellaan ihmisen ja hevosen välistä taitoa luontevalla tavalla, hevosta kunnioittaen.

Hevoset yrittävät opastaa meitä, mutta ratsastajilla itsellään ei oikein homma toimi.
Silti se on kivaa.

Parasta ratsastamisessa on se, ettei todellakaan ehdi pohtia mitään muuta kuin sitä mitä on tekemässä. Ei ajatukset ehdi häiritä, eikä laskujen maksu, kauppalista, pyykkivuori tai muu huoli koko ajan ole häiriköimässä, muuten tipahtaa tai niin kuin minulle kävi viimeksi kun en ihan keskittynyt, Gruby meinasi, että sen on aika levätä ja piehtaroida. Tallin omistaja tuumaili minulle kun kuuli tapahtuneesta, etten ollut Grubyn selässä ihmisarvoni mukaisesti, olin siellä liian näkymättömästi. Ollessaan hevosen selässä ihmisen täytyy tuntea oma arvonsa kuin myös hevosen arvo, ei rahassa vaan elämässä.  Tämä pätee elämässä yleensäkin, täytyy tietää oma arvonsa ja elää sen mukaan, silloin kukaan ei pääse horjuttamaan rauhaa sisimmässä.

Kun ajelemme takaisin Revonlahdelta kotiin, olo on jotenkin rento..  niin kuin cowboylla joka ratsastaa auringonlaskuun..  :)

Eräs kaunis rukous

Herra suo minun rauhallisin mielin kohdata kaikki mitä päivä tuo tuollessaan.
Suo minun varauksetta antautua sinun tahtoosi.
Opasta ja tue minua kaikessa, päivän jokaisena hetkenä.
Saanpa päivän mittaan millaisia uutisia tahansa, opeta minua ottamaan ne vastaan tyynin sydämin ja järkkymättömän varmana että kaikessa tapahtuu sinun pyhä tahtosi.
Kaikessa mitä sanon ja teen, johdata ajatuksiani ja tunteitani.
Ennalta-aavistamattomissa tilanteissa auta minua muistamaan, että kaikki on sinun lähettämääsi.
Herra opeta minua olemaan suora ja rehellinen perheenjäseniäni kohtaan, etten saattaisi ketään levottomaksi, enkä aiheuttaisi kenelekään mielipahaa.
Anna minulle voimaa kantaa tänään uupumukseni, anna voimaa kohdata päivän jokainen tapahtuma.
Ohjaa tahtoani ja opeta minua rukoilemaan, uskomaan, toivomaan, antamaan anteeksi, iloitsemaan ja rakastamaan.
Amen.
(kursiivi oma lisäykseni)

Tuossa rukouksessa, jonka voi lausua esim aamurukouksena, kiteytyy minusta kaikki mitä ihminen tarvitsee päivän mittaan: Jumalan johdatusta. Elämä koostuu tilanteista, joita tulee meitä vastaan. Se koostuu ihmisistä joita kohtaamme. Jokainen päivä on erilainen, koska emme tiedä millaisiin hetkiin tai millaisia ihmisiä tai millaisissa mielentiloissa olevia ihmisiä kohtaamme.

Kerran keskustelin erään ihmisen kanssa tuosta rukouksesta. Hän sanoi, ettei "uskalla" rukoilla tuota rukousta, koska useimmiten juuri silloin päivän aikana tapahtuu kaikenlaista hankalaa. Mietin hänen sanojaan. Kohdalleni osui metropoliitta Anthonyn kirja Rukouskoulu. Siinä selvennettiin tuota "uskaltamista". Hän kirjoitti, että jos pyydämme apua johonkin meissä vallitsevaan huonoon piirteeseen, Jumala lähettää sille päivälle monia sellaisia tilanteita, jossa huono piirteemme joutuu koetukselle. Näin saamme kouluttaa itseämme. Useimmitenkaan emme suostu tähän koulutukseen. Pakenemme ja vihoittelemme Jumalalle, kun hän hankaloittaa elämäämme. Olemme levottomia ja voimme huonosti.

Tässä rukouksessa rukoilemme uskallusta luottaa Jumalaan.  Tämän rukouksen tekee nimenomaan pelottavaksi, mutta myös kauniiksi, se, että meidän täytyisi rohkeasti heittäytyä Jumalan käsiin. Miten vaikeaa meidän on antaa itsemme ja toinen toisemme kokonaan Jumalalle. Joka päivä. Joka hetki. Milloin uskaltaudumme luottamaan, että Jumala tietää parhaiten mikä on meille hyväksi? 

Mielenkiintoa herättää tässä rukouksessa (niin kuin hyvin usein muissakin rukouksissa) se, että siinä pohditaan vain tätä yhtä päivää. Siinä ei rukoilla, että jaksaisimme elää pitkän elämän, monta päivää. Optinan isät herättelevät meissä ymmärrystä siihen, että kaikkein parasta on edetä elämäänsä päivä kerrallaan. Hetki kerrallaan. Jumalan opastuksessa.

Jokainen hetki on meille tärkeä, ottakaamme siitä kaikki irti. Siksi lisäsin itse rukoukseen sanan iloitsemaan. Emme useinkaan osaa iloita siitä mitä meillä on, minkälaista elämää me elämme, minkälaisia hetkiä Jumalamme antaa meille. Elämä on hyvin mielenkiintoista. Toista samanlaista hetkeä ei koskaan tule. Elämämme kulkee tasaisesti koko ajan eteenpäin. Elämä ei peruuta.

Jos istahtaa hetkeksi ja pysähtyy, antaa elämän vain virrata, huomaa kuinka rauhallisesti se virtaa. Silloin voi kokea jotain hyvinkin suurta...