Surullista on kun huomaa huokaavansa omalle lapselleen: onks sun aina pakko... pitääkö sun olla tollanen... etkö sä ikinä..
kuinka raskasta onkaan olla äiti.
En koskaan nuorena pohtinut, millainen äiti minusta mahdollisesti tulee. Raskausaikanakaan en sitä miettinyt. Olin silti aina pitänyt itseäni ihan mukavana ihmisenä, rauhallisena ja suht fiksuna, joka tulee kaikkien kanssa toimeen..
Lapset nostavat esiin ihmisen huonoja puolia. En ole koskaan uskonut että voisin olla niin kauhea ihminen, sanoa niin kauheita asioita, turhautua toiseen ihmiseen niin vahvasti, että tekisi mieli heittää se roskiin ja hymyillä päälle "huh, onneksi tuosta päästiin..", ilman tunnontuskia.
Kun pohtii ja miettii omaa käytöstään suhteessa omiin lapsiinsa, voi vain pudistella päätään ja miettiä, voi miksi minä käyttäydyn näin. Olisi niin mukavaa olla aina hymyileväinen, pullantuoksuinen superäiti joka vain saisi kaikki asiat, lapset ja hommat toimimaan helposti ja yksinkertaisesti.
Lapset opettavat kärsivällisyyttä, se on aika päivänselvää ja varmasti kaikille tuttua. Niitä ei voi heittää roskiin, koska ne vain nyt sattuu olemaan omia lapsia.. niitä pitää vain oppia sietämään ja pikkuhiljaa niistä myös iloitsee. Kärsivällisyyttä tärkeämpänä ehkä kuitenkin voisin sanoa, että lapset kasvattavat meitä hyväksymään.
Vaikka olisi kuinka suuria unelmia oman lapsensa (tekemisien, luonteen, tulevaisuuden..) suhteen, hänet täytyy ottaa vastaan sellaisena kuin hän kasvaa, sellaisena kuin hän on. Toisia ihmisiä ei voi muuttaa, sanoo vanha viisaus, mutta ei voi myös omia lapsiaan, vaikka kuinka haluaisi ja vaikka ne kuinka omia onkin.
Lapset opettavat meitä hyväksymään itseämme. He kasvattavat meitä nöyryyteen. Kun illalla hiljaisuuden tullen pohtii omaa käytöstään, päivän kulkua, kaikkia mokia mitä on tullut tehtyä, kaikkea sitä epätäydellisyyttä mistä ei tunnu pääsevän eroon, joutuu kohtaamaan sen tosi asian, että ei ole täydellinen, ei ole superäiti, ei pärjää yksin..
Niinä hetkinä voi löytää jotain itseään suurempaa. Kun kaikkein synkimpänä uupumuksen hetkenä uskaltautuu kohottamaan mielensä Jumalanäidin puoleen, kohtaa toisen Äidin, joka ottaa väsyneen äidin syliin. Jumalanäidin hellässä sylissä myös äiti voi itkeä turhautumisen tunteensa, itkeä ettei osaa olla hyvä äiti, itkeä pelkonsa omien pienokaistensa puolesta ja mikä parasta tulla siihen tuntoon, että minun ei tarvitse jaksaa yksin. Jumalanäidin syliin voi tuoda myös ne riiviöt, ne tulta ja tappuraa huutavat, jalkaa polkevat lapsensa ja rukoilla, että Jumalanäiti antaisi äidille ymmärrystä, olla pyytämättä sitä, että lapset muuttuisivat paremmiksi, vaan että pystyisi näkemään heidän kasvunsa, siihen liittyvät ilot ja surut.. iloita siitä että he kasvavat ja minä siinä mukana.
