Lähdin lukemaan artikkelia vanhemmuudesta käsin ja lievästi fundamentalisti-ortodoksisin mielin. Valmistauduin olemaan tulta ja tappuraa puolustaessani ortodoksista kristillisyyttä. Mietin jo valmiiksi, miten ilmoittaisin meidän lasten opettajille, että meidän lapsethan eivät tällaiseen osallistu.
Artikkelissa kerrottiin kuinka opettaja käytti mindfulnessia ja meditointia luokkansa rentouttamiseen ja mielen virkistykseksi. Artikkelissa itsessään ei puhuttu ollenkaan buddhalaisuudesta.
Aloin miettiä komentoijan sanoja ja sitä, mitä me pelkäämme sanoissa mindfulness tai meditointi.
On väärin, että nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassamme sanat mindfulness sekä meditointi liitetään vain buddhalaisuuten, samoin on käynyt rentoutumisen ja rentoutumistekniikoiden käyttämisen.
Kysymys kuuluu: pitääkö kunnon, Jumalaa pelkäävien kristittyjen, olla jäykkiä tikkuja tai niin kuin tönkkö suolattuja muikkuja?
Tähän voisin sanoa, että: HÖPÖ HÖPÖ!
Täytyy tunnustaa näin julkisesti, että minulla oli viime joulun hujakoilla murrosikäisen kapina ja raivo omaa kirkkoani kohtaan. Inhosin sitä, että kirkkomme kieltää kaiken. Myös kirkkomme kirjallisuus mielestäni ihannoi tietyssä mielessä itsensä ruoskimista sanoilla ja ajatuksilla sekä lietsoo lievästi pietististä itseinhorealismia. Varsinkin, jos näitä kirjoja ei osaa lukea hengellisin silmin. Mielestäni kirkkoni oli äärimmäisen tylsä ja vakava. (Ja kaikella rakkaudella, on sitä välillä ulkoisesti vähän vieläkin... )
En yhtään ihmettele toisaalta miksi tämän päivän ihmiset mielellään lähtevät tutkimaan buddhalaisuutta tai hindulaisuutta, tai zen-buddhalaisuutta, tai taolaisuutta.... mitä muuta tahansa kuin kristillisyyttä. Meiltä puuttuu kirjallisuus ja opetus, missä puhuttaisiin ilosta, onnellisuudesta, itsensä kunnioittamisesta ja rakastamisesta.
En lähtenyt kääntymään kapina-aikanani mihinkään "itämaiseen" uskontoon. Yritin kyllä tutustua niihin, mutta ne poikkesivat niin paljon siitä, mitä itse - kapinastani huolimatta - pidin totuutena, joten annoin sen asian olla. Mutta kirjallisuus mihin tutustuin, kertoi onnellisuudesta.
Jokainen kirjailija kertoi omassa kirjassaan, kuinka juuri hän oli löytänyt juuri sen oikean tavan olla onnellinen ja kuinka juuri hänen oppiensa mukaan pysyy onnellisena ja iloisena sekä saavuttaa sisäisen rauhan. Jokainen kirja tukeutui johonkin em. idän uskontoon, mutta ei kristillisyyteen. Hassuinta oli, että jokainen kirjailija tukeutui eri uskontoon ja silti tie onnellisuuteen oli loppu pelistä suht sama. En välittänyt heidän hehkutuksistaan siihen "oikeaan uskontoon", vaan mietin mitä he loppujen lopuksi kertoivat.
Aloin pohtia, mitä tarkoitetaan sanoilla mindfulness, meditointi, rentoutuminen. Onko ne oikeasti vastoin minun ortodoksisen kirkon opetusta? Onko se oikeasti menemistä pakana-uskonnon puolelle, jos harjoittaa omassa elämässään näitä kolmea asiaa..
Mitä nämä sanat sitten tarkoittavat suomeksi?
Mindfulness
Läsnä olemista tässä hetkessä. Keskittymistä siihen hetkeen missä olet.
Mieltään voi harjoittaa läsnäolemiseen esim. miettimällä miltä minun pottuvarpaassa tuntuu tällä hetkellä? Miltä lattia tuntuu jalkani alla? Mitä ääntä kuulen juuri tällä hetkellä? Minkä oksan puusta näen tällä hetkellä? Mikä on tuo haju minkä haistan juuri nyt? Tai ns. mindfulness syöminen: syö yksi rusina, hitaasti, koe miltä se tuntuu suussa, maista miltä rusina oikeasti maistuu.. Kun tuntee olonsa rauhalliseksi, voi olla vain, miettimättä sen kummemin mitään. Tai voi vaikka rukoilla.
Meditointi
Vähän niin kuin mindfulness. Tässä harjoitteessa keskitytään enemmän omaan hengitykseen ja sitä kautta tähän hetkeen. Tähän voi myös liittää rukouksen, jos haluaa. Meditointi on keskittymistä hetkeen, sitä ettei anna ajatusten lähteä harhailemaan. Jos ja kun näin tapahtuu, niin ajatukset pitää hellästi palauttaa takaisin keskittymällä hengittämiseen.
Rentoutuminen
Jokainen varmasti tietää mitä on rentoutuminen. Artikkelissa mainittu rentoutustekniikka, missä ensin jännitetään jotain lihasta ja sitten päästetään se rennoksi, on täysin normaali, joka jumpparin käyttämä tekniikka. Kun ihminen on tarpeeksi sterssi-tilassa hän ei välttämättä tunnista onko hänen lihaksensa rentona vai ei. Tällainen lihaksen jännittäminen tuo ihmiselle tietoisuuteen eron siitä miltä tuntuu jännittynyt lihas ja miltä rento.
Kapinani kirkkoa kohtaan alkoi lientyä, kun valmistussunnuntait alkoivat ja ihanan valoisa suuri paasto katumuskanoneineen alkoi. Päätin vihdoin ja viimein ottaa käsiini myös ihan ortodoksista kirjallisuutta. En suostunut lukemaan yhtään erämaaisää. Ei millään pahalla heitä kohtaan, mutta en koe, että erämaassa erakkona asunut mieshenkilö pystyy auttamaan minua ja minun hengellistä kilvoitteluani maallistuneessa nyky-maailmassa ja vielä kaiken lisäksi avioliitossa elävää naisihmistä, kolmen lapsen äitiä.
Siksipä otin käsiini Kallistos Waren kirjan Ortodoksinen tie ja Anthony Bloomin Rukouskoulu.
Hyppäsin Waren kirjan viimeiseen lukuun: Jumala rukouksena. Sillä se luku tuntui siltä, että se olisi tähän minun "projektiini" sopiva luku. Hän kirjoittaa näin:
Minkäänlainen mietiskely ei ole mahdollista ilman nepsistä eli valppautta. En voi mietiskellä luontoa enkä Jumalaa, jos en opi olemaan läsnä siinä missä olen, kooten itseni tähän nykyiseen hetkeen ja siihen paikkaan, missä olen. Pysähdy, katsele, kuuntele! Tällainen on mietiskelyn ensimmäinen vaihe. Luonnon mietiskely alkaa silloin kun avaan silmäni - kirjaimellisessa ja myös hengellisessä mielessä - ja alan havainnoida ympärilläni olevaa maailmaa, todellista maailmaa, Jumalan maailmaa.
(Kallistos Ware, Ortodoksinen tie, 1979, suom. Matti Sidoroff, s. 193)
Piispa Kallistos opastaa myöhemmin tekstissää, että elämä ei voi kuitenkaan olla pelkkää mietiskelyä vaan siihen kuuluu myös aktiivinen, hyvään pyrkivä arki ja lopuksi mietiskely ei voi jäädä vain mietiskely asteelle vaan siihen tulee liittää enemmin tai myöhemmin yhteys Jumalaan rukouksen kautta. Mutta arjen keskellä tällainen meditointi tai mietiskely ei ole pahasta.
Metropoliitta Anthony kirjoittaa puolestaan omassa kirjassaan näin:
Tämä on ensimmäinen harjoitus. Sen voi tehdä hetkinä, jolloin ei ole yhtään mitään tekemistä, jolloin mikään ei vedä sinua enempää eteen- kuin taaksepäinkään ja jolloin voit käyttää viisi minuuttia, kolme minuuttia tai vaikka puoli tuntia joutenoloon mitään tekemättä. Istuudu ja sano:" Nyt minä istun, en tee mitään. En tee mitään viiteen minuuttiin." Ja sitten rentoudu, ja koko tämä aika - et kestä sitä aluksi enempää kuin minuutin tai kaksi - muistuta itsellesi: "Olen tässä Jumalan edessä, oman itseni kanssa ja niiden huonekalujen keskellä, jotka ovat ympärilläni, olen aivan hiljaa mihinkään liikkumatta."
On tietenkin vielä yksi asia, joka on otettava huomioon: sinun on päätettävä, että näiden kahden tai viiden minuutin aikana, jotka olet varannut nykyhetken olemassaolon oppimiseen, et anna minkään vetää sinua siitä pois, et puhelimen etkä ovelta kuuluvat koputuksen etkä edes äkillisen tarmon puuskan, joka ajaa sinua tekemään juuri nyt kaikkea sitä, mikä viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana on jäänyt tekemättä. Niin siis istuudu ja sano:"Tässä olen." Ja niin sinä olet.
Jos opit tekemään näin kaikkina elämäsi joutilaina hetkinä ja kun olet oppinut voittamaan sisäisen rauhattomuutesi ja saavuttanut mielen tyyneyden, onnellisuuden, vakavuuden ja rauhallisuuden, sitten venytä tuo viisiminuuttinen pitemmäksi ja sitten taas hiukan pitemmäksi.
(metropoliitta Anthony, Rukouskoulu, 1976, suom. Matti Sidoroff, s. 84)
Näin opettivat siis ortodoksiset piispat.
Totta kai, jos liittää mindfulnessiin tai meditointiin buddhalaisen jumalolennon pohtimisen tai hindulaisen mantran, siitä tulee silloin buddhalainen tai hindulainen mietiskely. Mutta itse mietiskely, meditointi, mindfulness, rentoutuminen, ei ole pahasta. Ne ovat juuri sitä samaa rukoustekniikkaa mitä meille kirkossa opetetaan. Meidän kirkkomme vain unohtaa antaa konkreettista oppia näistä asioista. (Paitsi nyt tuo piispa Anthony, jota siteerasin) Oppeja mihin olen meidän kirkon piirissä törmännyt on ollut: istu alas ja lausu 1500 kertaa Jeesuksen rukous. Juu.. Ei onnistu. Sori.
Hindulaiset, taolaiset, buddhalaiset ym. antavat konkreettista oppia siitä miten meditoidaan, miten keskitytään nykyhetkeen, miten löydetään itsemme. Se on meidän kirkkomme kannalta ikävä tosi asia.
Pitää muistaa, että "itämaiset" uskonnot ovat nykyään muotia. Ne ovat paljon virtaviivaisempia kuin tylsä ja tavallinen kristinusko. Mutta todellisuudessa ei tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan. Meidän kirkkomme piiristä löytyy samaa mindfulnessia tai meditointia kuin muualtakin. Ainoa ero on, että ortodoksisessa mietiskelyssä, rukouksen kautta, on mahdollisuus kohdata elävä, todellinen Jumala.
