Arkiajatus 3, 27.4.2014

Arkiajatus 3/5:
Näin Tuomaan sunnuntaina sitä on kauniilla ilmalla puistossa pohtinut epäuskoa ja uskoa.

Rakastan kirkkoani. Kirkko antaa luvan olla epäuskoinen. Kirkko antaa luvan epäillä. Kirkko jopa toivoo, että ihminen epäilee, että ihminen tutkii, miettii, pohtii eikä ota vastaan kaikkea suoraan päähän taottuna. Kirkko luottaa siihen, että ihminen kaiken epäuskoisuuden ja epäilyksen kautta päätyy siihen lopputulokseen, mihin Tuomas pääsi näkemällä.

Kirkko ei halua, että uskomme perustuu pelkästään ulkoapäin tulleeseen tietoon tai opetukseen. Kirkko haluaa, että uskomme kasvaa epäuskon ja epäilyn kautta henkilökohtaiseen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Rakkaus ei synny vain tiedosta saatikka siitä, että lyödään Raamatulla päähän ja sanotaan:" Tässä on totuus! Usko tähän!" Kirkko haluaa, että jokainen löytää itse.

Pääsiäissunnuntain, eli viikko sitten, ehtoopalveluksessa evankeliumi loppuu sanoihin:"...minä en usko." Ja tämä päivä julistaa Tuomaan epäuskoa. Se on aikamoinen luottamuksen osoitus Kirkolta ihmiselle, joka on niin häilyvä kuin me olemme. Ihmiselle, joka on kautta historian näyttänyt, että ei meihin ole juurikaan luottaminen, varsinkaan uskon asioissa..

Tuomaksen epäusko vaihtuu uskoksi, koska hän näkee, hän saa koskettaa konkreettisesti Kristusta. Mutta Kristus lausuu Tuomakselle sanat:" ... mutta autuaita ovat ne, jotka uskovat vaikka eivät näe." Nämä sanat ovat armollisia, varsinkin meille, jotka elämämme 2000 vuotta noiden sanojen jälkeen.

Kun on tarpeeksi epäillyt, kun on tarpeeksi pohtinut ja miettinyt, verrannut vaihtoehtoja, Kirkko uskoo,toivoo ja luottaa, että jokainen meistä voisi lausua suoraan sydämestään:" Minun Herrani ja Jumalani!"

Arkiajatus 2, 26.4.2014

arkiajatus 2/5: sokerista..
Tänään ja itse asiassa koko viikon olen miettinyt sokeria. Minua on ahidstanut sokeri. Olen sokeriaddikti. Tai ehkä paremmin sanottuna suklaa-addikti. Tässä on ollut todella hyvä aika tehdä itse itselleen pientä tieteellistä koetta. Paaston aikana en juurikaan käyttänyt sokeria ja tällä tarkoitan siis suklaata, karkkia, makeita leivonnaisia yms. Nyt, kirkkaalla viikolla tämä suklaa/karkkikiintiö on otettu takaisin todella hyvin..

Miksi, voi miksi, ihmisen täytyy syödä sokeria eri muodoissa? Mitä se siitä oikeasti saa, muuta kuin hetkellisen makean maun suuhun. Olo on ollut kamala. Varsinkin kun täytyy myöntää, etten ole oikeasti osannut syödä ranskatarten tavoin nauttien hienostuneesti vähän hyvällä omalla tunnolla. Minuun sopii hyvin joko Krysostomoksen tai Basileioksen sanat:" Pelkään miettiä miten juhlitte helluntaita kun pääsiäisenä jo veditte tällaiset överit" (vapaa suomennos itseni, mutta ajatus se, mitä kirkkoisä on sanonut..)

Eräs munkki kirjottaa kirjassaan Tie ylösnousemukseen viimeisessä luvussa siitä, että paastosta pitäisi oppia jotain ja tuoda omaan arkeen siitä jotain... Miksiköhän en osaa jatkaa hillittyjä ruokailutottumuksia, kun paasto kuitenkin opasti, että kun syö paastotyyliin olo ja mieli ovat paljon kirkkaampia ja kevyempiä?

Nyt kirkkaalla viikolla huomasin itsesäni mm. sen, että sokeriton seuraavapäivä on tuskaa. Oikeesti. Olo on todella jähmeä, voimaton, saamaton, elämä ei tunnu mukavalta.. Sokeriin jää jumiin heti. Varsinkin kun annoin sen tapahtua, että piti saada päivä käyntiin "tasottavalla" suklaa-annoksella...

Aina voin tällä hetkellä toki lohduttautua sillä, että nyt oli kirkas viikko ja tänään lauantaina se onneksi loppuu, mutta osaakohan sitä koskaan aikuistua sillä tavalla, että ei tulisi vedettyä övereitä, ei edes sokerilla... Koska sokeria ei pidetä niin pahana kuin sitä, että olisi vetänyt överit esim. alkoholilla, on helppoa ja sallitumpaa käydä salaa kaapilla mutustamassa vähän sokeria ja suklaata.. Mutta jos ei pidä varaansa sitä huomaa, että kirkkaalla viikolla alkanut hillitön suklaansyönti ei ole päättynyt edes Helluntaina.

arkihaaste nro 2: syö jotain nauttien ja keskittyen siihen mitä syöt, banaania haarukalla ja veitsellä tai rusinoita yksi kerrallaan, juoda vettä niin että tuntee kuinka se valuu ruokatorvea pitkin mahaan... pysähdy maistamaan.

Arkiajatus 1 25.4.2014

Kirjoitin viiden päivän ajan facebookiin arkiajatuksia, keräsin ne tähän blogiini yksi kerrallaan:

Arkiajatus 1/5:
Mä oon miettinyt tänään, pyykkiä lajitellessani ja autonrenkaita edes takaisin pyöritellessäni, että hetkessä elämäminen toisaalta tuntuu välillä tosi pelottavalta ja jopa hankalalta. Se, että elämä on tässä ja nyt, ilman kriisejä, ilman kiirettä, ilman touhua, ilman jatkuvaa höseltämistä, on aika pelottavaa mutta toisaalta aika jännää. Kun vain hengittää ja elää, tulee mieleen väistämättä ajatus: Tämäkö on elämää? Tässäkö se nyt on? Elämä tuntuu samaan aikaan painavalta ja kevyeltä, iloiselta ja surulliselta, pelottavalta ja jännittävältä. Elämä on kaikkea ja kaikessa. Ja sitten yht'äkkiä tulee jokin tehtävä, niin kuin esim. Nasun kaverisynttäreitten järjestäminen tänä iltana ja alkaa taas kiire, touhuaminen, tekeminen ja ajatus elämästä lipuu jonnekin.. sitä ei edes muista. Haasteena on se, että pysytisi pitämään elämäntuntonsa samalla kun tekee asioita. Keskittymällä yhteen tehtävään kerrallaan ja kokonaisvaltaisesti, elämä olisi varmaankin enemmän läsnä. Sitä ehkä kaipaan arjessani eniten.
Arkiajatus tehtävä nro 1: Istu alas ja katso, siis todella katso mitä näet ympärilläsi.