Arkiajatus 3, 27.4.2014

Arkiajatus 3/5:
Näin Tuomaan sunnuntaina sitä on kauniilla ilmalla puistossa pohtinut epäuskoa ja uskoa.

Rakastan kirkkoani. Kirkko antaa luvan olla epäuskoinen. Kirkko antaa luvan epäillä. Kirkko jopa toivoo, että ihminen epäilee, että ihminen tutkii, miettii, pohtii eikä ota vastaan kaikkea suoraan päähän taottuna. Kirkko luottaa siihen, että ihminen kaiken epäuskoisuuden ja epäilyksen kautta päätyy siihen lopputulokseen, mihin Tuomas pääsi näkemällä.

Kirkko ei halua, että uskomme perustuu pelkästään ulkoapäin tulleeseen tietoon tai opetukseen. Kirkko haluaa, että uskomme kasvaa epäuskon ja epäilyn kautta henkilökohtaiseen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Rakkaus ei synny vain tiedosta saatikka siitä, että lyödään Raamatulla päähän ja sanotaan:" Tässä on totuus! Usko tähän!" Kirkko haluaa, että jokainen löytää itse.

Pääsiäissunnuntain, eli viikko sitten, ehtoopalveluksessa evankeliumi loppuu sanoihin:"...minä en usko." Ja tämä päivä julistaa Tuomaan epäuskoa. Se on aikamoinen luottamuksen osoitus Kirkolta ihmiselle, joka on niin häilyvä kuin me olemme. Ihmiselle, joka on kautta historian näyttänyt, että ei meihin ole juurikaan luottaminen, varsinkaan uskon asioissa..

Tuomaksen epäusko vaihtuu uskoksi, koska hän näkee, hän saa koskettaa konkreettisesti Kristusta. Mutta Kristus lausuu Tuomakselle sanat:" ... mutta autuaita ovat ne, jotka uskovat vaikka eivät näe." Nämä sanat ovat armollisia, varsinkin meille, jotka elämämme 2000 vuotta noiden sanojen jälkeen.

Kun on tarpeeksi epäillyt, kun on tarpeeksi pohtinut ja miettinyt, verrannut vaihtoehtoja, Kirkko uskoo,toivoo ja luottaa, että jokainen meistä voisi lausua suoraan sydämestään:" Minun Herrani ja Jumalani!"