Väsynyt ihmisparka

Väsymys.. sitä tuntuu olevan kaikkialla. Väsymys on jotain sellaista, mikä vie voiman kaikilta ja kaikelta.
Turta väsymys, voimattomuus, haluttomuus tehdä mitään...

Nykyään näyttää siltä, että kaikki ihmiset, lapsia myöten ovat väsyneitä.
Mihin?
Elämäänkö?

Elämä on nykyään äärimmäisen hektistä. Koko ajan pitää olla menossa, tuottamassa, tekemässä.
Kiire on jatkuva.
Miksi?


Nykypäivän elämänmeno tekee ihmisistä sairaita. Ihmisiltä vaaditaan jatkuvasti jotain:
töissä vaaditaan jatkuvaa kestävyyttä, jatkuvaa ymmärrystä, jatkuvaa innovatiivisuutta ym
markkinavoimat vaativat jatkuvaa shoppailua, jatkuvaa haluamista, jatkuvaa omistamisen iloa
me itse vaadimme itsellemme uusia kokemusia, haluamme kokea elämää niin voimakkaasti

Töissä meillä on olemassa deadlineja, projekteja ja vaikka mitä millä on aina kiire.
Henkilöstöä vähennetään firmassa kuin firmassa ja samaan hengenvetoon tuumaillaan, että "mikään ei tule muuttumaan, toiminnot pysyvät samana..."
Kotona meillä on harrastuksia, ruokakaupassa juoksemista ja kodin siivoamista ja sen elämän kokemista

Olemme kaikki todella väsyneitä, mutta mihin meillä on loppujen lopuksi kiire?
Ihminen, yksilö, järjestää omassa elämässään todennäköisesti itselleen kiireitä, jotta se ei huomaisi omaa väsymystään ja huonovointisuuttaan. Ettei ehtisi pysähtyä ja miettiä kaikkea tätä järjettömyyttä.

Mutta entäs firmat? yhteiskunta? maailma? Meistä ihmisistähän nämäkin muodostuu..

Ihmisen luomaa maailmaa, firmoja, yhteiskuntia ajaa eteenpäin himo rahaan.
Ja meitä sen mukana.. ikävä kyllä.
Ihmisen ahneus rahaan on niin suuri, että sen ahneus hallitsee meitä jo täysin maailmanlaajuisesti ja vaikuttaa kaikkeen. Ihminen on valmis uhraamaan kaiken rahan edessä.

Entäs jos en suostu siihen? Entäs jos en suostu väsymään elämään, Jumalan lahjaan, rahan takia?

Kirkko opastaa meitä yksinkertaisen elämän äärelle. Varsinkin näin paastoaikana sitä on hyvä mietiskellä.  Mitä yksinkertainen elämä voisi minulle tarkoittaa? Voimme pohtia mistä olisimme valmiit luopumaan? Onko minun pakko saada kokea kaikkea mitä media ja markkinat tuovat minun silmieni eteen? Onko minun pakko omistaa kaikkea mitä minun uskotellaan tarvitsevan? Tässä tulemme myös toisenlaisen kysymyksen ääreen: Uskaltaisinko luottaa Jumalaan jos jäisin ilman kuukausipalkkaa tai ylipäätään rahaa? Uskallan kiittää Jumalaa elämästäni nyt kun joka kuukausi minulle kilahtaa tietty summa rahaa tilille, mutta uskaltaisinko jättää itseäni Kristuksen Jumalan haltuun ilman vakituista rahanlähdettä?

Uskaltaisinko?

Löysin eräästä kirjasta hauskan tarinan, kirjoitan sen tähän:

Pohjoisesta tullut riaks teollisuusmies oli kauhuissaan nähdessään eteläisen maan kalastajan makaavan joutilaana veneensä vieressä piippua poltellen.

"Miksi et ole kalastamassa?" teollisuusmies kysyi.
"Olen jo saanut riittävästi kaaa täksi päiväksi," kalajastaja vastasi.
"Miksi et pyytäisi enemmän?"
"Mitä minä enemmällä kalalla tekisin?"
"Saisit enemmän rahaa," kuului vastaus,"Sitten voisit hankkia veneeseesi moottorin ja mennä syvemmille vesille ja pyydystää vielä enemmän kaloja. Ansaitsisit niin paljon, että voisit hankki nailonverkot. Näillä saisit taas enemmän kaloja ja enemmän rahaa. Pian sinulla olisi niin paljon, että voisit omistaa toisenkin veneen, kenties koko joukon veneitä. Sitten sinusta tulisi riaks mies, sellainen kuin minäkin."

"Mitä minä sen jälkeen tekisin?" kalastaja kysyi
"Sitten voisit todella nautia elämästä!" teollisuusmies vastasi
"Mitä sitten luulet minun nyt tekevän?" kalastaja tiedusteli

paastosta ja perhe-elämästä

  -->

Kristuksen syntymäjuhla, joka meillä päin tunnetaan paremmin nimellä joulu, jolkottelee iloisesti ja innokkaasti. Mahdollisia suklaakalentereita on jo availtu viiden luukun verran ja kirjeitä joulupukille on saattanut jo lähteä useampia, jos vaikka joku lahjatoive unohtui edellisestä. Vanhemilla saattaa olla rankka rupeama pikkujouluja takana ja jouluruokia syöty monen kilon edestä. Joulusiivous odottaa, ikkunat ja matot on hyvä pestä, nurkat hohtamaan ja se varastokaappi kannattanee siivota juuri nyt, jos vaikka joku suvun yliuteliaista tädeistä menee sinne kurkkaamaan. Kaupat ja mainokset tulvivat ostettavaa, mitä et tiennyt haluavasi tai tarvitsevasi.

Kun itse joulu tulee 25.päivä, on joulu juhlittu ja lahjat avattu edellisenä päivänä ja voidaan huokaista, että onneksi joulu on vain kerran vuodessa. Kun se on niin rankkaa...

Ortodoksisessa kirkossa ennen joulua on joulupaasto. Se alkaa marraskuun 15. päivä ja päättyy 24.12. Nimensä mukaisesti jouluaatto ei ole vielä itse juhla vaan juhlan aatto ja paastopäivä.

Joulupaastoon eivät kuulu pikkujoulut tai suklaakalenterit. Siihen ei kuulu myöskään herkuttelu, mässäily tai hössöttäminen. Paastossa yritämme harjoitella yksinkertaista ja rauhaisaa sekä rakkaudellista taivallusta sekä opetella olemaan oman itsensä herroja sillä, että luovutaan jostain ja yritetään pitää kiinni päätöksestä.

Miksi näin?

Kirkko haluaa meidän valmistautuvan ottamaan vastaan ihmiseksi tulleen Jumalan. Raamattu opastaa meitä itseasiassa moneen otteeseen, kuinka kaikkiin tärkeisiin ja pyhiin tapahtumiin valmistauduttiin paastolla. Kun sitten itse juhla tulee, voimme iloisin ja rauhallisin mielin ottaa sen vastaan, emmekä fyysisen ja henkisen ähkyn omaavina.

Useimmiten paastotessa me aikuiset ajattelemme vain itseämme. Mutta on hyvä myös lapsille jo varhaisessa vaiheessa opastaa Kristuksen syntymä -juhlan ydin sekä paastaomisen jalotaito. Usein kuulee sanottavan, että eihän lasten tarvitse paastota. Tässä kohtaa unohdamme usein mitä paastoaminen on. On totta, että kirkko antaa ohjeistusta liharuokien ja maitotuotteiden vähentämisestä. Näistä asioista lasten ei tarvitse paastota. Mutta lapsia voi hellästi ohjata paastoa kohti. Lapset voivat paastota karkista, suklaasta, makeisista, tietokonepeleistä, pleikasta, Wiistä, X-boxista... Vanhemmat voivat paastota kiireestä ja hössöttämisestä.

Lapsiperheissä voidaan unohtaa lihasta, maidosta, kananmunista luopumiset. Ne ovat tärkeitä lapsille. Lapsiperheen paasto voisi kokonaisuudessaan keskittyä yhdessä olemiseen ja yhdessä tekemiseen. Kaivetaan vanhat lautapelit naftaliinista, satukirjat kirjahyllyn pölykerrosten alta, hankitaan punaiset posket pulkkamäessä, nautitaan kaamosajasta kynttilänvalossa miettien varjoteatteriolioiden elämänmenoa.

Kun lapsille on kerrottu joulun todellinen luonne ja myös itse vanhmapina sen on sisäistänyt, ei jouluhössötystä pääse edes syntymään. Kun ymmärtää sen, että Kristus-Jumala syntyy kaikessa hiljaisuudessa ja nöyryydessä meidän luoksemme, tuntuu ristiriitaiselta meluta ja mekkaloida ennen joulua. Voi myös joskus kokeille, miltä joulun juhlistaminen tuntuu, kun malttaa odottaa sitä oikeaa päivää. Ei ota varaslähtöä pikkujouluista eikä myöskään jouluaatosta vaan käy ensin joulukirkossa jouluyönä tai -aamuna ja sitten päästää jouluilon irti niin lapsille kuin aikuisillekin.

Onks sun aina pakko olla tollanen...?

Surullista on kun huomaa huokaavansa omalle lapselleen: onks sun aina pakko... pitääkö sun olla tollanen... etkö sä ikinä..

kuinka raskasta onkaan olla äiti.

En koskaan nuorena pohtinut, millainen äiti minusta mahdollisesti tulee. Raskausaikanakaan en sitä miettinyt. Olin silti aina pitänyt itseäni ihan mukavana ihmisenä, rauhallisena ja suht fiksuna, joka tulee kaikkien kanssa toimeen..

Lapset nostavat esiin ihmisen huonoja puolia. En ole koskaan uskonut että voisin olla niin kauhea ihminen, sanoa niin kauheita asioita, turhautua toiseen ihmiseen niin vahvasti, että tekisi mieli heittää se roskiin ja hymyillä päälle "huh, onneksi tuosta päästiin..", ilman tunnontuskia.

Kun pohtii ja miettii omaa käytöstään suhteessa omiin lapsiinsa, voi vain pudistella päätään ja miettiä, voi miksi minä käyttäydyn näin. Olisi niin mukavaa olla aina hymyileväinen, pullantuoksuinen superäiti joka vain saisi kaikki asiat, lapset ja hommat toimimaan helposti ja yksinkertaisesti.

Lapset opettavat kärsivällisyyttä, se on aika päivänselvää ja varmasti kaikille tuttua. Niitä ei voi heittää roskiin, koska ne vain nyt sattuu olemaan omia lapsia.. niitä pitää vain oppia sietämään ja pikkuhiljaa niistä myös iloitsee. Kärsivällisyyttä tärkeämpänä ehkä kuitenkin voisin sanoa, että lapset kasvattavat meitä hyväksymään.

Vaikka olisi kuinka suuria unelmia oman lapsensa (tekemisien, luonteen, tulevaisuuden..) suhteen, hänet täytyy ottaa vastaan sellaisena kuin hän kasvaa, sellaisena kuin hän on. Toisia ihmisiä ei voi muuttaa, sanoo vanha viisaus, mutta ei voi myös omia lapsiaan, vaikka kuinka haluaisi ja vaikka ne kuinka omia onkin.

Lapset opettavat meitä hyväksymään itseämme. He kasvattavat meitä nöyryyteen. Kun illalla hiljaisuuden tullen pohtii omaa käytöstään, päivän kulkua, kaikkia mokia mitä on tullut tehtyä, kaikkea sitä epätäydellisyyttä mistä ei tunnu pääsevän eroon, joutuu kohtaamaan sen tosi asian, että ei ole täydellinen, ei ole superäiti, ei pärjää yksin..

Niinä hetkinä voi löytää jotain itseään suurempaa. Kun kaikkein synkimpänä uupumuksen hetkenä uskaltautuu kohottamaan mielensä Jumalanäidin puoleen, kohtaa toisen Äidin, joka ottaa väsyneen äidin syliin. Jumalanäidin hellässä sylissä myös äiti voi itkeä turhautumisen tunteensa, itkeä ettei osaa olla hyvä äiti, itkeä pelkonsa omien pienokaistensa puolesta ja mikä parasta tulla siihen tuntoon, että minun ei tarvitse jaksaa yksin. Jumalanäidin syliin voi tuoda myös ne riiviöt, ne tulta ja tappuraa huutavat, jalkaa polkevat lapsensa ja rukoilla, että Jumalanäiti antaisi äidille ymmärrystä, olla pyytämättä sitä, että lapset muuttuisivat paremmiksi, vaan että pystyisi näkemään heidän kasvunsa, siihen liittyvät ilot ja surut.. iloita siitä että he kasvavat ja minä siinä mukana.

ratsastuksen ilo ja riemu

Oltiin eilen äitienpäivänä Aamoksen ja Nasun kanssa ratsastamassa Revon Ranchilla.

Oli ihanaa!!

Kun auto kaartaa hevostilan pihaan, tuntuu, että koko maailma kaikkine murheineen ja huolineen voi jättää taakse. Haemme yhdessä opettajamme kanssa hevoset aitauksesta. viemme ne pilttuisiin ja harjailemme ja hoidamme niitä kaikessa rauhassa.

Gruby hankaa pehmeää turpaa käteeni. Aika on täysin pysähtynyt.

Tunnilla ratsastamme rennon lännen meiningin tyyliin. Emme kauheasti osaa vielä länkkärin jaloa taitoa. Hevoset menevät välillä täysin oman tahtonsa mukaan.. Länkkärissä opetellaan ihmisen ja hevosen välistä taitoa luontevalla tavalla, hevosta kunnioittaen.

Hevoset yrittävät opastaa meitä, mutta ratsastajilla itsellään ei oikein homma toimi.
Silti se on kivaa.

Parasta ratsastamisessa on se, ettei todellakaan ehdi pohtia mitään muuta kuin sitä mitä on tekemässä. Ei ajatukset ehdi häiritä, eikä laskujen maksu, kauppalista, pyykkivuori tai muu huoli koko ajan ole häiriköimässä, muuten tipahtaa tai niin kuin minulle kävi viimeksi kun en ihan keskittynyt, Gruby meinasi, että sen on aika levätä ja piehtaroida. Tallin omistaja tuumaili minulle kun kuuli tapahtuneesta, etten ollut Grubyn selässä ihmisarvoni mukaisesti, olin siellä liian näkymättömästi. Ollessaan hevosen selässä ihmisen täytyy tuntea oma arvonsa kuin myös hevosen arvo, ei rahassa vaan elämässä.  Tämä pätee elämässä yleensäkin, täytyy tietää oma arvonsa ja elää sen mukaan, silloin kukaan ei pääse horjuttamaan rauhaa sisimmässä.

Kun ajelemme takaisin Revonlahdelta kotiin, olo on jotenkin rento..  niin kuin cowboylla joka ratsastaa auringonlaskuun..  :)

Eräs kaunis rukous

Herra suo minun rauhallisin mielin kohdata kaikki mitä päivä tuo tuollessaan.
Suo minun varauksetta antautua sinun tahtoosi.
Opasta ja tue minua kaikessa, päivän jokaisena hetkenä.
Saanpa päivän mittaan millaisia uutisia tahansa, opeta minua ottamaan ne vastaan tyynin sydämin ja järkkymättömän varmana että kaikessa tapahtuu sinun pyhä tahtosi.
Kaikessa mitä sanon ja teen, johdata ajatuksiani ja tunteitani.
Ennalta-aavistamattomissa tilanteissa auta minua muistamaan, että kaikki on sinun lähettämääsi.
Herra opeta minua olemaan suora ja rehellinen perheenjäseniäni kohtaan, etten saattaisi ketään levottomaksi, enkä aiheuttaisi kenelekään mielipahaa.
Anna minulle voimaa kantaa tänään uupumukseni, anna voimaa kohdata päivän jokainen tapahtuma.
Ohjaa tahtoani ja opeta minua rukoilemaan, uskomaan, toivomaan, antamaan anteeksi, iloitsemaan ja rakastamaan.
Amen.
(kursiivi oma lisäykseni)

Tuossa rukouksessa, jonka voi lausua esim aamurukouksena, kiteytyy minusta kaikki mitä ihminen tarvitsee päivän mittaan: Jumalan johdatusta. Elämä koostuu tilanteista, joita tulee meitä vastaan. Se koostuu ihmisistä joita kohtaamme. Jokainen päivä on erilainen, koska emme tiedä millaisiin hetkiin tai millaisia ihmisiä tai millaisissa mielentiloissa olevia ihmisiä kohtaamme.

Kerran keskustelin erään ihmisen kanssa tuosta rukouksesta. Hän sanoi, ettei "uskalla" rukoilla tuota rukousta, koska useimmiten juuri silloin päivän aikana tapahtuu kaikenlaista hankalaa. Mietin hänen sanojaan. Kohdalleni osui metropoliitta Anthonyn kirja Rukouskoulu. Siinä selvennettiin tuota "uskaltamista". Hän kirjoitti, että jos pyydämme apua johonkin meissä vallitsevaan huonoon piirteeseen, Jumala lähettää sille päivälle monia sellaisia tilanteita, jossa huono piirteemme joutuu koetukselle. Näin saamme kouluttaa itseämme. Useimmitenkaan emme suostu tähän koulutukseen. Pakenemme ja vihoittelemme Jumalalle, kun hän hankaloittaa elämäämme. Olemme levottomia ja voimme huonosti.

Tässä rukouksessa rukoilemme uskallusta luottaa Jumalaan.  Tämän rukouksen tekee nimenomaan pelottavaksi, mutta myös kauniiksi, se, että meidän täytyisi rohkeasti heittäytyä Jumalan käsiin. Miten vaikeaa meidän on antaa itsemme ja toinen toisemme kokonaan Jumalalle. Joka päivä. Joka hetki. Milloin uskaltaudumme luottamaan, että Jumala tietää parhaiten mikä on meille hyväksi? 

Mielenkiintoa herättää tässä rukouksessa (niin kuin hyvin usein muissakin rukouksissa) se, että siinä pohditaan vain tätä yhtä päivää. Siinä ei rukoilla, että jaksaisimme elää pitkän elämän, monta päivää. Optinan isät herättelevät meissä ymmärrystä siihen, että kaikkein parasta on edetä elämäänsä päivä kerrallaan. Hetki kerrallaan. Jumalan opastuksessa.

Jokainen hetki on meille tärkeä, ottakaamme siitä kaikki irti. Siksi lisäsin itse rukoukseen sanan iloitsemaan. Emme useinkaan osaa iloita siitä mitä meillä on, minkälaista elämää me elämme, minkälaisia hetkiä Jumalamme antaa meille. Elämä on hyvin mielenkiintoista. Toista samanlaista hetkeä ei koskaan tule. Elämämme kulkee tasaisesti koko ajan eteenpäin. Elämä ei peruuta.

Jos istahtaa hetkeksi ja pysähtyy, antaa elämän vain virrata, huomaa kuinka rauhallisesti se virtaa. Silloin voi kokea jotain hyvinkin suurta...

Virpomisperinteestä

He toivat aasin ja varsan ja panivat niiden selkään vaatteitaan, ja Jeesus istuutui aasin selkään. Ihmisiä oli hyvin paljon, ja he levittivät vaatteitaan tielle, toiset katkoivat puista oksia ja levittivät tielle niitä. Ja ihmisjoukko, joka kulki hänen edellään ja perässään huusi: Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna korkeuksissa! (Matt.21:7-9)

[Ylipapit ja lainopettajat] kuulivat lasten huutavan temppelissä: ”Hoosianna, Daavidin Poika!” he suuttuivat hänelle: ”Kuuletko mitä nuo huutavat?” ”Kuulen,”  vastasi Jeesus ,”Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi’?” (Matt.21:15-16)

Virpomisperinne pohjautuu kokonaisuudessaan kristilliseen Palmusunnuntain muistoon. Muuta ideaa sillä ei ole. Virpomisperinteessä tuomme julki muistoa siitä, kuinka Kristus ratsasti nöyrästi Jerusalemiin aasintammalla. Ihmiset ottivat hänet ilolla vastaan, niin kuin kuninkaan.

Täällä pohjolassa olemme ilman palmunoksia, mutta luonto lahjoittaa meille näin keväisin pajunoksia, jotka ovat täynnä hauskoja pajunkissoja. Nämä oksat koristelemme vielä kauniilla itse tehdyillä silkkikukilla ja käymme ilahduttamassa ystäviämme ja sukulaisiamme Palmusunnuntai aamuna. Virpoessa voi lausua seuraavanlaisen virpolorun: ”Virvon varvon tuoreeks terveeks, Jeesuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistoksi.” Parhaimmassa tapauksessa olemme käyneet siunauttamassa vitsat edellisenä päivänä kirkossa. Perinteen mukaan, virpopalkka käydään hakemassa pääsiäissunnuntaina iloisten ”Kristus nousi kuolleista” –tervehdysten saattelemana.

Vanhaan perinteeseen on nyt noussut vääristymä, missä noidat käyvät virpomassa Palmusunnuntaina. Vanha trulli-perinne perustui pahansuopuuteen ja kateuteen. Ennen vanhaan kyläyhteisöjen syrjäytyneet naiset kävivät pahoinpitelemässä maatilojen lehmiä ja lampaita leikkaamalla lampailta villoja ja lehmien kyljistä nahanpaloja. Tällä he halusivat tuottaa huonoa karjaonnea taloille. Tämä tapahtui Suuren perjantain (pitkän perjantain ) ja Suuren lauantain (lankalauantain) välisenä yönä. Ajankohta perustui siihen, että Kristuksen ollessa haudassa pahat voimat pääsivät valloilleen. Siksi, esim. etelä-pohjanmaalla poltetaan edelleenkin tuona yönä pääsiäiskokkoja.

Historiallisessa ja teologisessa mielessä virpomisperinne ja trulliperinne ovat siis täysin vastakohtaisia asioita, eikä niitä pidä sotkea keskenään. Niin Raamatun tekstissä kuin myös Palmusunnuntain ikonissa näemme, että ihmiset, aikuiset ja lapset, olivat ne, jotka ottivat Kristuksen Jerusalemeissa vastaan, ei noidat.