"Lähtijällä on aina helpompaa kuin kotiin jäävillä. Lähtijää odottavat uudet seikkailut ja kokemukset, kotiin jääviä vain ikävä ja kaipaus."
Uppo-Nalle ja Kultahippu, Elina Karjalainen
Kuolema on lähtemistä tästä elämästä pois. Se on lähtemistä uuteen seikkailuun, se on pääsemistä Jumalan luo.
Olen kiitollinen Jumalalle kuolemasta.
Kuolema tuo ikävää, surua, murhetta ja kaipausta meille, jotka jäämme tänne. Syvemmin ajateltuna, Kristuksen kautta, kuolema tuo lohtua. Kuolema tuo tolkkua tähän maailmaan. Jos mietin, että minun pitäisi elää tässä maailmassa ikuisesti, tulisin hulluksi.
Maailma missä elämämme haluaa poistaa kuoleman. Se ihannoi ikuista nuoruutta ja kauneutta, se tahtoo että ihminen tulisi onnelliseksi omistaessaan paljon. Kuolemaa yritetään voittaa kaikin keinoin, mutta Luojalle kiitos, siihen ei tulla koskaan löytämään lääkettä tai ratkaisua.
Kun ihminen kuolee, hän ja myös me muut tulemme sen todellisuuden eteen, mitä varten meidät on luotu. Kuolema pysäyttää paatuneimmankin ateistin sekä ihmisen joka ei halua uhrata aikaansa ajattelemalla "syvällisiä", se pysäyttää myös uskovaisen ja pohdiskelijan. Kuolema pakottaa meidät kohtaamaan elämän rajallisuuden. Se pakottaa meidät kohtamaan kysymyksiä, mitä emme muuten ajattelisi tai haluaisi ajatella.
Miten joku, joka äsken oli vielä elossa ja hengitti, ei enää olekaan elossa?
Onko ihminen muutakin kuin vain hallitsevan aseman maailmassa saanut eläin?
Onko ihmisellä sielu?
Mikä on sielu?
Jos ihmisellä on sielu niin mitä sille tapahtuu kun ihminen kuolee?
Jos ihmisellä ei ole sielua, lakkaako ihminen sitten vain olemasta?
Mitä virkaa meillä sitten täällä on?
Miksi me olemme täällä?
Mikä on elämämme tarkoitus?
Totuus on, että meitä ei ole luotu tätä maailmaa varten. Meidät luotiin Jumalan rakkauteen. Jumala halusi ja haluaa luoda ihmisen, jota Hän voisi rakastaa ja joka rakastaisi Häntä. Vapaassa tahdossamme voimme valita, haluammeko ottaa vastaan tämän rakkauden ja vastata siihen vaiko emme. Tämä elämä, mitä elämme tässä maailmassa, on annettu meille, jotta voisimme kasvaa rakkaudessa Jumalaa ja toisiamme kohti.
Elämämme on kilvoittelua. Jumala kaikessa rakkaudessaan koettelee meitä, jotta kasvaisimme ulos omasta itsestämme, omasta itseykkyydestä, kohti toisia ihmisiä ja kohti Jumalaa. Kuoleman kohdatessa maailmassa tehty kilvoittelu huipentuu. Saamme sen voittopalkinnon, minkä Kristus meille valmisti voittaessaan kuolemallaan kuoleman.
Rakas äitini kuoli torstaina (23.5.13). Hän pääsi lähtemään rauhassa sille seikkailulle, jolle meidät jokainen kutsutaan vuorollamme ja josta emme voi kieltäytyä. Kaikki ihmiset muistavat äitini aina iloisena ja kauniina, huoliteltuna. Kuolinvuoteella maatessaan äiti oli edelleen kaunis. Hän oli levollinen ja tyyni. Silittelin äitiä ja katselin häntä siinä maatessa, kysyin häneltä "Äiti, miksi et voi avata silmiäsi? Miksi et voisi vielä jutella kanssamme?" En tiedä mikä sen aiheutti, mutta näin kuinka äidin pää liikkui puolelta toiselle pari kertaa, aivan kuin hän olisi pudistanut päätään kysymyksilleni. Katsoin häntä ja minun sisältäni nousi ymmärrys, että ei hän haluaisi enää olla täällä. Ei tässä paikassa missä hänen oli vaikea liikkua, missä hän oli sairauden tähden niin väsynyt. Jumalan huomassa, Jumalansynnyttäjän helman suojassa, hänen on parempi olla.
Äiti joutui kilvoittelemaan syöpää vastaan, sen Jumala oli hänelle
antanut ristiksi. Siitä tuli äidilleni eläväksi tekevä ristinpuu. Oli
kaunista katsella kuinka äitini ja isäni rakkaus toisiaan kohti syveni, kuinka hellästi isäni hoivasi äitiä. Sairaus lähensi heitä. Minulla puolestaan oli erimielisyytemme ja riitamme äitini kanssa, toki löytyi myös hyvia ja iloisia muistoja, hetkiä ja aikoja. Sairauden edetessä, varsinkin äidin joutuessa sairaalaan toissa viikolla, molemmin puolinen hiljainen ymmärrys ja kiintymys kasvoi, siitä olen kiitollinen. Kuoleman kohdatessa kaikki mennyt haalistuu ja jossain mielessä tulee merkityksettömiksi, niin ilot kuin surut. Jäljelle jää rakkaus.
Olen ollut mukana monissa hautajaisissa kanttorina. Muistovärssyissä nousee usein esille ajatus siitä, kuinka "muistot lohduttaa, eivät koskaan kuole, eivätkä milloinkaan jätä yksin."
Minulle tuo ajatus on outo. On hauska muistella äitiä, mitä on tullut tehtyä hänen kanssaan ja mitä kommelluksia sattunut. Minulle nuo muistot ovat mukavia, mutta ne vain ovat. Ne eivät tuo äitiä yhtään lähemmäksi minua, ne eivät anna lopullista lohtua siihen ikävään mikä sisimmässäni on.
Mistä saan lohtua?
Kristuksesta. Kristuksessa me olemme yhtä, rukouksessa me olemme yhdessä, rakkaus yltää Taivaan valtakunnan puolelta tänne ja takaisin. Rukoillessani äitini puolesta, tunnen hänen rakkautensa minua kohtaan.
Äiti, minulla on sinua ikävä!
Kiitos rakkaudestasi ja huolenpidostasi!
Sinä olet minulle rakas!
- Laura
