Kirkko opettaa pyhän apostoli ja evankelistan Johannes Teologin suulla, että Jumala on Rakkaus. Tämä toteamus tekee rakkaudesta aivan käsittämättömän suuren. Rakkaus on ihmeellinen asia. Kaikessa käsittämättömyydessään ja suuruudessaan se kuitenkin mahtuu myös pienen ihmisen sisälle.
Kristus antaa meille ohjeen, kuinka elää. Ohje on yksinkertainen ja sisältää kaiken:
Rakasta Herraa, Jumalaasi koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Tuota lausetta voidaan pitää koko Raamatun ytimenä, koko elämän ytimenä, kaiken moraalin ja eettisen toiminnan ytimenä. Siinä on meidän elämämme.
Toteutukseltaan ohje on äärimmäisen vaikea. Apostoli ja evankelista Johannes toteaa kirjeessään:
Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa, mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa jota ei ole nähnyt. (I Joh. 3:19-20)
Jos ajattelemme tuota maalaisjärjellä, nojaten kirkon opetukseen ihmiskuvasta, voimme todeta, että asia ei voi olla muuta. On helppoa "rakastaa" näkymätöntä, fiilistellä tunteessa. Mutta naapuria, joka ei jaa kanssani samoja näkemyksiä tai toimintatapoja, on paljon vaikeampi rakastaa. Jumalanrakkautemme muuntuu valheeksi, jos pystymme rakastamaan näkymötöntä Jumalaa, mutta emme näkyvää Jumalan kuvaa, ihmistä.
Kristus raottaa peljättävän viimeisen tuomion edessä olevaa verhoa. Evankeliumissa Kristus kertoo, mikä asia on esillä tuona hetkenä. Siellä ei kysytä kävitkö kirkossa. Siellä ei kysytä paastositko, teitkö maahankumarruksia, elitkö rikasta vai köyhää elämää, elitkö avioliitossa, sinkkuna vai kenties luostarissa. Siellä ei kysytä harrastitko seksiä aviopuolisosi kanssa ihan vain seksin ilosta ja riemusta. Ei. Siellä kysytään rakastitko lähimmäistäsi? Kuinka rakkaudellisesti kohtasit hänet? Tästä saamme viitteitä siihen, että loppujen lopuksi rakkaus ei voi olla pelkkää tunnetta tai puhetta. Kristuksen opetuksen mukaan, rakkaus on tekoja.
Palatakseni rakkauden kaksoiskäskyyn.
Kaikki edellä mainittu kulminoituu siihen, ettemme voi rakastaa Jumalaa ilman, että rakastamme toinen toistamme ja rakastaakseen toista täytyy rakastaa itseään.
Rakkauden kaksoiskäsky on kuin kolmio, jonka yksi kärki on ylöspäin ja kaksi muuta tasassa sen alapuolella. Jumala on kolmion ylin kärki. Minä olen yksi kulma ja muut ihmiset muodostavat toisen kulman. Meillä on näin ollen suora yhteys Jumalaan itsestämme, mikä ilmenee esim. henkilökohtaisena rukouksena. Toinen tie Jumalan luo kulkee toisten ihmisten kautta, tekemällä toiselle ihmiselle hyvää puhtaasta rakkaudesta toista kohtaan. Yhteys kulkee myös toisin päin: toinen ihminen saa yhteyden Jumalaan kohdatessaan minut, joka saatan olla risti hänen elämässään, kivi hänen kengässään tai hänen hyvän tekonsa kohde.
Jokainen varmasti voi sisimmässään myöntää, että rakkauden kaksoiskäskyn toteutus ontuu omassa elämässä enemmän tai vähemmän. Inhimillisesti ajateltuna kaksoiskäskyn toteutus on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikea toteuttaa. Jumala on rakkaus ja sitä kautta armahtavainen. Ja rakkauteen kuuluu ymmärrys. Tähän luottaen me voimme olla itseämme kohtaan armahtavaisia ja todeta, että ehkäpä rakkauden kaksoiskäsky ei olekaan tapa elää vaan elämämme päämäärä. Joka aamu herätessämme, voimme todeta, että "rakkauden kaksoiskäsky on tämän päivän päämäärä. Sitä kohti opettelen kulkemaan tänään."
Kävin muutamia viikkoja sitten keskustelua Jumalan tahdosta. Mistä voimme tietää elämämme polulla, mikä on Jumalan tahdon mukaista ja mikä ei. Totesimme keskustelussa, että ammatinvalintakysymykset tai avioliitto vs. luostarikilvoitus ei ole Jumalan tahdon ilmauksia vaan voimme vapaan tahtomme suomin valtuuksin tehdä päätöksen. Pelastuksen kannalta sillä ei ole merkitystä.
Jumala lähettää meille koko ajan erilaisia valintatilanteita. Valinnat voivat olla hyvin pieniä, arkisia valintoja tai kohtaamisia tai kyse voi olla maailmaa hetkauttavista asioista. Pääpointti valinnoissamme on teemmekö valinnan rakkauden näkökulmasta vai onko vaikuttimena itsekeskeisyys tai välinpitämättömyys. Rakkaudelliset valinnat ovat Jumalan tahdon mukaista elämää.
Mutta kuinka voimme harjoitella ja opetella rakkautta, jos päämäärämme on rakkauden kaksoiskäskyn konkretisoituminen?
Jos aloitamme pohtimaan rakkauden kaksoiskäskyä voimme aloittaa sen ensimmäisestä osasta: rakasta Jumalaa.
Meidän täytyy aloittaa käskyn pohtiminen tekemällä sielussamme kysymys:" Miksi minun pitäisi rakastaa Jumalaa?" tai "Kuinka voin rakastaa Jumalaa, jota en näe?"
Kun katselee ympärilleen, ympäröivää luontoa, itseään peilistä tai toista ihmistä ja hänen kasvojaan, huomaa kaiken monimuotoisuuden, kauneuden, yksilöllisyyden ja erityisyyden. Ihmettely saa aikaan kiitollisuuden joka puolestaan on tie rakkauteen. Kun avaamme silmämme ihmettelylle, avaamme sydämemme rakkaudelle. Jumala loi maailman ja meidät elämään siinä. Siksi esim. luonnonsuojelu ja luonnon varjeleminen ei ole vain joidenkin viherpiipertäjien tai ituhippien rasittavaa vouhkaamista. Se on aitoa ja todellista Jumalan tahdon mukaista elämää. Rakkauden ja kiitollisuuden osoittamista Jumalaa ja Hänen luomistyötään kohtaan.
Myös em. kolmion kaksi alempaa kulmaa, toisten ja itsensä rakastaminen, ovat myös Jumalaa kohtaan osoittamamme rakkauden ilmentymistä. Näin ollen rakkauden kaksoiskäskyn toinen osa sisältyy myös ensimmäiseen osaan.
Pohtikaamme silti rakkauden kaksoiskäskyn toista osiota: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Tämän käskyn pohtiminen pitänee aloittaa sen loppuosasta. Oman itsensä rakastaminen lähtee liikkeelle itsensä arvostamisesta. Kun miettii, että Jumala on halunnut luoda juuri minut tähän maailmaan, tekee se minusta arvokkaan ja yksilöllisen. Myös minä olen Jumalan kuva, siinä missä muutkin. Minulla on ruumis, jonka Jumala on antanut minulle Pyhän Hengen temppeliksi. Tästä kiitollisin mielin arvostan itseäni.
Tässäkin asiassa pelkkä itsensä rakastamisen ajatus ei riitä. Jotta itsensä rakastaminen konkretisoituu tarvitaan tekoja: oman terveyden vaaliminen liikunnalla, terveellisellä ruualla sekä pienillä hallituilla nautinnoilla. Oman seksuaalisuuden, naiseuden tai miehisyyden, ihannoiminen ja toisen ihmisen rakkauden vastaanottaminen ovat myös itsensä rakastamisen tekoja.
Itsensä rakastamiseen voidaan kuitenkin soveltaa yleiseen lapsenkasvatukseen liittyvää sanontaa: "Rajat ovat rakkautta!" tai niin kuin apostoli Paavali opastaa: "Kaikki on meille luvallista, mutta kaikki ei ole meille hyödyksi." Niin, jos emme osaa laittaa itsellemme rajoja muuntuu itsemme aito rakastaminen itsekkyydeksi ja nautintohakuisuudeksi. Kun asetamme itsellemme rajat kaikilla elämän osa-alueilla: ruuan, juoman, liikunnan, seksin, omistamisen sekä jaksamisen alueilla, koemme elämän rauhalliseksi, onnelliseksi ja iloiseksi emmekä katkeroidu. Katkeruus rajaa oman elämämme ulkopuolelle niin Jumalan kuin toiset ihmisetkin.
Elämme nykyään hektisessä maailmassa. Vauhdin hidastaminen on myös itsensä rakastamista. Hidastaminen mahdollistaa Jumalan tahdon ja rakastavien valintojen tekemisen. Joskus valinnat voivat olla epäedullisia meille, joudumme ehkä luopumaan jostakin toisen hyväksi tai joudumme kieltäytymään toisen ehdotuksesta rakkaudesta itseäni ja Jumalaa kohtaan. Hidastamalla elämämme rytmiä ehdimme tarttumaan siihen mikä on rakkaudellista ja Jumalan kunniaksi.
Kun olemme ns. sujut itsemme kanssa, voi rakkautemme toista kohtaan olla aitoa ja todellista. Kun ymmärrämme ihmisyyttä ja inhimillisyyttä itsessämme voimme ymmärtää sitä myös toisissa. Omat lankeemuksemme ja tahalliset ja tahattomat hölmöilyt tuovat katumuksen kautta nöyryyttä omaan sieluumme, mutta se tuo myös ymmärrystä toisen lankeemusta kohtaan.
Jumalan kuva ihmisessä tekee ihmisestä universaalisti mahdollisen pyhyyteen, syntiinlankeemus tekee ihmisestä universaalisti kyvykkään pahuuteen. Ikävä tosiasia on, että jokainen meistä pystyy siihen pahimpaan pahuuteen mitä maailmassa on tehty, mutta jokainen meistä pystyy myös kasvamaan siinä kauneudessa, hyvyydessä ja pyhyydessä mitä Kristus viitoitti ja opetti maan päällä ollessan ja missä pyhät ihmiset ovat kasvaneet. Ymmärrys siitä, että jokainen pyhä ihminen on alkujaan tavallinen ihminen ja jokaisella pyhällä ihmisellä on ollut kilvoituksen enismmäinen päivä, tuo toivoa tämän epätoivon keskellä, missä joudumme elämään.
Kun ymmärrämme inhimillisyytemme, sen että olemme kaikki samanlaisia, oman aikansa tuotteita, historiansa ja menneisyytensä luomuksia, pystymme kohtaamaan toisen ihmisen samankaltaisena, yhtä arvokkaana, samat puutteet omaavana. Oma heikkoutemme ja hölmöytemme luo empaattisuutta toisen ihmisen heikkouksia ja hölmöyttä kohtaan. Syntiinlankeemus erotti meidät toisistamme. Olemme jatkuvassa "minä vastaan sinä" tai "me vastaan te" -asetelmassa. Miten pystymme muuttamaan asetelman maailmassa, missä pahuus tuntuu niin voimakkaalta? Emme voi muuttaa maailmaa, mutta voimme muuttaa itseämme ja omaa tapaamme ajatella ja suhtautua asioihin. Se antaa voimaa rukoilla ns. vihollisen puolesta.
Pyhittäjä Serafim Sarovilainen on sanonut:
Kun löydät rauhan sisältäsi, tuhat ympäriltäsi pelastuu
Kun otamme elämämme päämääräksi rakkauden kaksoiskäskyn toteutumisen ja elämämme tarkoitukseksi rakkauden opettelun ja rakkaudessa kasvamisen pääsemme lähemmäksi toisiamme ja Jumalaa, joka on Rakkaus.
tiistai 3. joulukuuta 2013
maanantai 10. kesäkuuta 2013
Elämän tarkoitus
Minä olen muukalainen maan päällä, älä salaa minulta käskyjäsi.. (Ps.119:19)
Olemme tässä maailmassa muukalaisia. Tulemme tähän maailmaan äidin kohdusta ilman että meillä on mitään mukanamme. Lähdemme tästä elämästä, emmekä pysty ottamaan mitään mukaamme.
Ainoat "pakolliset" asiat tässä maailmassa on syntyä tähän maailmaan, elää ja sitten kuolla kun aikamme täyttyy. Ihmiseen on sisäänrakennettu ymmärrys elämänrajallisuudesta, vaikka emme haluaisi sitä miettiä tai hyväksyä. Tosiasia kuitenkin on, että ihmisen syntyessä tähän maailmaan, hän aloittaa matkan, joka etenee minuutti minuutilta kohti kuolemaa.
Se kuinka elämme tai tuhlaamme tämän elämän riippuu meistä itsestämme.
Elämäntapoja on monia, yhtä monta kuin on ihmistä. Elämäntapamme riippuu paljolti siitä mitä arvostamme sekä mihin uskomme ja luotamme, mitä pidämme tärkeänä.
Elämme ajassa ja aika kuluu armottomasti koko ajan eteenpäin. Yritämme löytää tässä elämässä itsellemme paikan ja toteuttaa itseämme ja elämäämme mahdollisimman hyvin, jotta sitten kuuluisalla kuolinvuoteella voisimme sanoa "olen elänyt täyden elämän." Sitten voisimme kuolla tyytyväisinä. Kysymys kuitenkin kuuluu mihin olemme tyytyväisiä, mikä on meille riittävää...
Aikuisiksi tullessamme ajankuluminen ja idea täydellisestä elämästä aiheuttaa monille hirveää stressiä: "Ehdinkö tehdä elämässäni kaiken mitä minun kuuluu tehdä, mitä haluan tehdä ja varsinkin kokea? Ehdinkö rakentaa täydellisen elämän?" Emme välttämättä ymmärrä tätä stressiä "elämäni on rajallista" -ajatukseen liittyvänä. Se saattaa ilmetä sillä, että täytämme kalenterimme mahdollisimman täyteen erilaisilla työhön ja vapaa-aikaan liittyvillä kokemuksilla. Näin emme ehdi pysähtyä ja miettiä mikä on elämämme tarkoitus, miksi olemme täällä. Meillä on vain jatkuva kiire tehdä ja toteuttaa elämäämme. Taustalla saattaa jopa piillä ajatus kilpailusta: onhan minun elämäni kokemusrikkaampaa kuin tuon toisen..
On äärimmäisen tärkeää että suhtaudumme krittisesti kaikkeen mitä tämä maailma tarjoaa. Tämä maailma yrittää tarjota pysyviä tuloksia nuoruuden, kauneuden, onnellisen ja yleellisen elämän saralla. Täytyy kuitenkin muistaa, että tässä maailman ajassa mikään ei ole pysyvää. Tässä maailman ajassa joudumme kohtaamaan jatkuvaa muutosta ja jatkuvia hyvästejä. Emme voi koskaan saavuttaa ikuista nuoruutta, ulkoinen kauneutemme voi joutua koetukselle vanhetessamme tai vaikkapa onnettomuuden takia, emme voi edes luottaa siihen näemmekö ystäväämme tai sukulaistamme vielä kerran.
Nykypäivän ihminen voi pahoin Jumalan luoman maailman sisälle rakennetussa maailmassaan. Miksi?
Siksi, että tässä ihmisen luomassa systeemissä, mitä kutsumme maailmaksi, me olemme todellisuudessa muukalaisia. Meitä ei ole luotu tähän maailmaan, meitä ei ole luotu tällaiseen jatkuvien elämysten jahtaamiseen. Meidät on luotu Elämään.
Todelliseen Elämään me pääsemme täydellisesti osallisiksi kuoleman jälkeen. Turvautuessamme ja luottaessamme Jumalaan tässä elämässä, saamme voimia elää tässä maailmassa. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että niin pitkään kun henkemme pihisee ja puhisee ruumiissamme, joudumme taistelemaan jatkuvasti, ettemme joutuisi tämän maailman vietäviksi, ettemme joutuisi epätoivoon tai menettäisi uskoamme tämän hullun maailman pyörteissä. Kuolemassa saamme levon. Taivasten valtakunnassa pääsemme osallisiksi siitä pysyvyydestä mitä yritämme täällä epätoivon vimmalla hakea. Taivasten valtakunnassa meidän ei tarvitse jättää hyvästejä.
Kuolema on meille uusi syntymäpäivä. Se on pääsemistä Jumalan luo. Siksi meidän ei tarvitse itkeä epätoivoisesti kun jotakuta rakastamme kohtaa kuolema. Jumala antoi kuoleman meille suuressa rakkaudessaan. Elämämme tässä maailmassa on sairautta ja vaivaa. Kuolevaisuus on armollista. Ortodoksisessa hautaveisussa lauletaan: Sillä niin olet sinä minun Luojani käskenyt: Maa sinä olet ja maahan olet jälleen menevä. Ja sinne me kaikki ihmiset menemme, muuttaen hautaitkumme veisuksi: Halleluja, halleluja, halleluja!" Kuoleman kohdatessa koemme ikävää, turhautumista elämän rajallisuudesta, mutta surumme saa valoisan surumielisyyden luonteen sekä toivon jälleennäkemisestä, kun turvaudumme ainoaan pysyvään tässä maailmassa: Kristukseen.
Jumala johdattaa meitä sellaista tietä pitkin mikä johtaa Elämään, jokaisella meillä on omalainen ja omannäköinen pelastuksen tie, mutta me itse olemme yleensä hyvin jääräpäisiä emmekä halua ottaa vastaan johdatusta tiellämme ja siksi koemme elämämme äärimmäisen raskaana ja turhauttavana. Täytyy kuitenkin muistaa ja ymmärtää, että Jumalan johdattelema tie ei ole kuopaton, siinäkin esiintyy sairautta ja surua, mutta siihen ei liity epätoivoa tai epävarmuutta. Sairaudet on annettu meille kasvuksi, rakkaan ihmisen kuolema on annettu levoksi kuolleelle ja meille, jotka jäämme tänne, se on annettu kasvuksi.
Kun ymmärrämme, että Kristus on meidän elämämme tarkoitus, meidän Elämämme, stressi kuolevaisuudesta katoaa. Kun uskaltaudumme jättää itsemme ja toinen toisemme Kristuksen Jumalan haltuun, meidän ei tarvitse pelätä koenko elämässäni tarpeeksi, saanko elämässäni asioita tai kokemuksia tarpeeksi. Jumalan kädessä on koko meidän elämämme, uskoimme siihen tai emme. Jokainen ihminen syntyy tähän maailmaan Jumalan tahdosta ja jokainen ihminen kuolee silloin kun Jumala hyväksi näkee. Jollekin ihmiselle Jumala antaa hyvin pitkän elämän, jollekin äärimmäisen lyhyen, silti jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus tulla olevaiseksi Kristuksessa.
Olemme tässä maailmassa muukalaisia. Tulemme tähän maailmaan äidin kohdusta ilman että meillä on mitään mukanamme. Lähdemme tästä elämästä, emmekä pysty ottamaan mitään mukaamme.
Ainoat "pakolliset" asiat tässä maailmassa on syntyä tähän maailmaan, elää ja sitten kuolla kun aikamme täyttyy. Ihmiseen on sisäänrakennettu ymmärrys elämänrajallisuudesta, vaikka emme haluaisi sitä miettiä tai hyväksyä. Tosiasia kuitenkin on, että ihmisen syntyessä tähän maailmaan, hän aloittaa matkan, joka etenee minuutti minuutilta kohti kuolemaa.
Se kuinka elämme tai tuhlaamme tämän elämän riippuu meistä itsestämme.
Elämäntapoja on monia, yhtä monta kuin on ihmistä. Elämäntapamme riippuu paljolti siitä mitä arvostamme sekä mihin uskomme ja luotamme, mitä pidämme tärkeänä.
Elämme ajassa ja aika kuluu armottomasti koko ajan eteenpäin. Yritämme löytää tässä elämässä itsellemme paikan ja toteuttaa itseämme ja elämäämme mahdollisimman hyvin, jotta sitten kuuluisalla kuolinvuoteella voisimme sanoa "olen elänyt täyden elämän." Sitten voisimme kuolla tyytyväisinä. Kysymys kuitenkin kuuluu mihin olemme tyytyväisiä, mikä on meille riittävää...
Aikuisiksi tullessamme ajankuluminen ja idea täydellisestä elämästä aiheuttaa monille hirveää stressiä: "Ehdinkö tehdä elämässäni kaiken mitä minun kuuluu tehdä, mitä haluan tehdä ja varsinkin kokea? Ehdinkö rakentaa täydellisen elämän?" Emme välttämättä ymmärrä tätä stressiä "elämäni on rajallista" -ajatukseen liittyvänä. Se saattaa ilmetä sillä, että täytämme kalenterimme mahdollisimman täyteen erilaisilla työhön ja vapaa-aikaan liittyvillä kokemuksilla. Näin emme ehdi pysähtyä ja miettiä mikä on elämämme tarkoitus, miksi olemme täällä. Meillä on vain jatkuva kiire tehdä ja toteuttaa elämäämme. Taustalla saattaa jopa piillä ajatus kilpailusta: onhan minun elämäni kokemusrikkaampaa kuin tuon toisen..
On äärimmäisen tärkeää että suhtaudumme krittisesti kaikkeen mitä tämä maailma tarjoaa. Tämä maailma yrittää tarjota pysyviä tuloksia nuoruuden, kauneuden, onnellisen ja yleellisen elämän saralla. Täytyy kuitenkin muistaa, että tässä maailman ajassa mikään ei ole pysyvää. Tässä maailman ajassa joudumme kohtaamaan jatkuvaa muutosta ja jatkuvia hyvästejä. Emme voi koskaan saavuttaa ikuista nuoruutta, ulkoinen kauneutemme voi joutua koetukselle vanhetessamme tai vaikkapa onnettomuuden takia, emme voi edes luottaa siihen näemmekö ystäväämme tai sukulaistamme vielä kerran.
Nykypäivän ihminen voi pahoin Jumalan luoman maailman sisälle rakennetussa maailmassaan. Miksi?
Siksi, että tässä ihmisen luomassa systeemissä, mitä kutsumme maailmaksi, me olemme todellisuudessa muukalaisia. Meitä ei ole luotu tähän maailmaan, meitä ei ole luotu tällaiseen jatkuvien elämysten jahtaamiseen. Meidät on luotu Elämään.
Todelliseen Elämään me pääsemme täydellisesti osallisiksi kuoleman jälkeen. Turvautuessamme ja luottaessamme Jumalaan tässä elämässä, saamme voimia elää tässä maailmassa. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että niin pitkään kun henkemme pihisee ja puhisee ruumiissamme, joudumme taistelemaan jatkuvasti, ettemme joutuisi tämän maailman vietäviksi, ettemme joutuisi epätoivoon tai menettäisi uskoamme tämän hullun maailman pyörteissä. Kuolemassa saamme levon. Taivasten valtakunnassa pääsemme osallisiksi siitä pysyvyydestä mitä yritämme täällä epätoivon vimmalla hakea. Taivasten valtakunnassa meidän ei tarvitse jättää hyvästejä.
Kuolema on meille uusi syntymäpäivä. Se on pääsemistä Jumalan luo. Siksi meidän ei tarvitse itkeä epätoivoisesti kun jotakuta rakastamme kohtaa kuolema. Jumala antoi kuoleman meille suuressa rakkaudessaan. Elämämme tässä maailmassa on sairautta ja vaivaa. Kuolevaisuus on armollista. Ortodoksisessa hautaveisussa lauletaan: Sillä niin olet sinä minun Luojani käskenyt: Maa sinä olet ja maahan olet jälleen menevä. Ja sinne me kaikki ihmiset menemme, muuttaen hautaitkumme veisuksi: Halleluja, halleluja, halleluja!" Kuoleman kohdatessa koemme ikävää, turhautumista elämän rajallisuudesta, mutta surumme saa valoisan surumielisyyden luonteen sekä toivon jälleennäkemisestä, kun turvaudumme ainoaan pysyvään tässä maailmassa: Kristukseen.
Jumala johdattaa meitä sellaista tietä pitkin mikä johtaa Elämään, jokaisella meillä on omalainen ja omannäköinen pelastuksen tie, mutta me itse olemme yleensä hyvin jääräpäisiä emmekä halua ottaa vastaan johdatusta tiellämme ja siksi koemme elämämme äärimmäisen raskaana ja turhauttavana. Täytyy kuitenkin muistaa ja ymmärtää, että Jumalan johdattelema tie ei ole kuopaton, siinäkin esiintyy sairautta ja surua, mutta siihen ei liity epätoivoa tai epävarmuutta. Sairaudet on annettu meille kasvuksi, rakkaan ihmisen kuolema on annettu levoksi kuolleelle ja meille, jotka jäämme tänne, se on annettu kasvuksi.
Kun ymmärrämme, että Kristus on meidän elämämme tarkoitus, meidän Elämämme, stressi kuolevaisuudesta katoaa. Kun uskaltaudumme jättää itsemme ja toinen toisemme Kristuksen Jumalan haltuun, meidän ei tarvitse pelätä koenko elämässäni tarpeeksi, saanko elämässäni asioita tai kokemuksia tarpeeksi. Jumalan kädessä on koko meidän elämämme, uskoimme siihen tai emme. Jokainen ihminen syntyy tähän maailmaan Jumalan tahdosta ja jokainen ihminen kuolee silloin kun Jumala hyväksi näkee. Jollekin ihmiselle Jumala antaa hyvin pitkän elämän, jollekin äärimmäisen lyhyen, silti jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus tulla olevaiseksi Kristuksessa.
perjantai 24. toukokuuta 2013
Äitini muistolle
"Lähtijällä on aina helpompaa kuin kotiin jäävillä. Lähtijää odottavat uudet seikkailut ja kokemukset, kotiin jääviä vain ikävä ja kaipaus."
Uppo-Nalle ja Kultahippu, Elina Karjalainen
Kuolema on lähtemistä tästä elämästä pois. Se on lähtemistä uuteen seikkailuun, se on pääsemistä Jumalan luo.
Olen kiitollinen Jumalalle kuolemasta.
Kuolema tuo ikävää, surua, murhetta ja kaipausta meille, jotka jäämme tänne. Syvemmin ajateltuna, Kristuksen kautta, kuolema tuo lohtua. Kuolema tuo tolkkua tähän maailmaan. Jos mietin, että minun pitäisi elää tässä maailmassa ikuisesti, tulisin hulluksi.
Maailma missä elämämme haluaa poistaa kuoleman. Se ihannoi ikuista nuoruutta ja kauneutta, se tahtoo että ihminen tulisi onnelliseksi omistaessaan paljon. Kuolemaa yritetään voittaa kaikin keinoin, mutta Luojalle kiitos, siihen ei tulla koskaan löytämään lääkettä tai ratkaisua.
Kun ihminen kuolee, hän ja myös me muut tulemme sen todellisuuden eteen, mitä varten meidät on luotu. Kuolema pysäyttää paatuneimmankin ateistin sekä ihmisen joka ei halua uhrata aikaansa ajattelemalla "syvällisiä", se pysäyttää myös uskovaisen ja pohdiskelijan. Kuolema pakottaa meidät kohtaamaan elämän rajallisuuden. Se pakottaa meidät kohtamaan kysymyksiä, mitä emme muuten ajattelisi tai haluaisi ajatella.
Miten joku, joka äsken oli vielä elossa ja hengitti, ei enää olekaan elossa?
Onko ihminen muutakin kuin vain hallitsevan aseman maailmassa saanut eläin?
Onko ihmisellä sielu?
Mikä on sielu?
Jos ihmisellä on sielu niin mitä sille tapahtuu kun ihminen kuolee?
Jos ihmisellä ei ole sielua, lakkaako ihminen sitten vain olemasta?
Mitä virkaa meillä sitten täällä on?
Miksi me olemme täällä?
Mikä on elämämme tarkoitus?
Totuus on, että meitä ei ole luotu tätä maailmaa varten. Meidät luotiin Jumalan rakkauteen. Jumala halusi ja haluaa luoda ihmisen, jota Hän voisi rakastaa ja joka rakastaisi Häntä. Vapaassa tahdossamme voimme valita, haluammeko ottaa vastaan tämän rakkauden ja vastata siihen vaiko emme. Tämä elämä, mitä elämme tässä maailmassa, on annettu meille, jotta voisimme kasvaa rakkaudessa Jumalaa ja toisiamme kohti.
Elämämme on kilvoittelua. Jumala kaikessa rakkaudessaan koettelee meitä, jotta kasvaisimme ulos omasta itsestämme, omasta itseykkyydestä, kohti toisia ihmisiä ja kohti Jumalaa. Kuoleman kohdatessa maailmassa tehty kilvoittelu huipentuu. Saamme sen voittopalkinnon, minkä Kristus meille valmisti voittaessaan kuolemallaan kuoleman.
Rakas äitini kuoli torstaina (23.5.13). Hän pääsi lähtemään rauhassa sille seikkailulle, jolle meidät jokainen kutsutaan vuorollamme ja josta emme voi kieltäytyä. Kaikki ihmiset muistavat äitini aina iloisena ja kauniina, huoliteltuna. Kuolinvuoteella maatessaan äiti oli edelleen kaunis. Hän oli levollinen ja tyyni. Silittelin äitiä ja katselin häntä siinä maatessa, kysyin häneltä "Äiti, miksi et voi avata silmiäsi? Miksi et voisi vielä jutella kanssamme?" En tiedä mikä sen aiheutti, mutta näin kuinka äidin pää liikkui puolelta toiselle pari kertaa, aivan kuin hän olisi pudistanut päätään kysymyksilleni. Katsoin häntä ja minun sisältäni nousi ymmärrys, että ei hän haluaisi enää olla täällä. Ei tässä paikassa missä hänen oli vaikea liikkua, missä hän oli sairauden tähden niin väsynyt. Jumalan huomassa, Jumalansynnyttäjän helman suojassa, hänen on parempi olla.
Äiti joutui kilvoittelemaan syöpää vastaan, sen Jumala oli hänelle antanut ristiksi. Siitä tuli äidilleni eläväksi tekevä ristinpuu. Oli kaunista katsella kuinka äitini ja isäni rakkaus toisiaan kohti syveni, kuinka hellästi isäni hoivasi äitiä. Sairaus lähensi heitä. Minulla puolestaan oli erimielisyytemme ja riitamme äitini kanssa, toki löytyi myös hyvia ja iloisia muistoja, hetkiä ja aikoja. Sairauden edetessä, varsinkin äidin joutuessa sairaalaan toissa viikolla, molemmin puolinen hiljainen ymmärrys ja kiintymys kasvoi, siitä olen kiitollinen. Kuoleman kohdatessa kaikki mennyt haalistuu ja jossain mielessä tulee merkityksettömiksi, niin ilot kuin surut. Jäljelle jää rakkaus.
Olen ollut mukana monissa hautajaisissa kanttorina. Muistovärssyissä nousee usein esille ajatus siitä, kuinka "muistot lohduttaa, eivät koskaan kuole, eivätkä milloinkaan jätä yksin."
Minulle tuo ajatus on outo. On hauska muistella äitiä, mitä on tullut tehtyä hänen kanssaan ja mitä kommelluksia sattunut. Minulle nuo muistot ovat mukavia, mutta ne vain ovat. Ne eivät tuo äitiä yhtään lähemmäksi minua, ne eivät anna lopullista lohtua siihen ikävään mikä sisimmässäni on.
Mistä saan lohtua?
Kristuksesta. Kristuksessa me olemme yhtä, rukouksessa me olemme yhdessä, rakkaus yltää Taivaan valtakunnan puolelta tänne ja takaisin. Rukoillessani äitini puolesta, tunnen hänen rakkautensa minua kohtaan.
Äiti, minulla on sinua ikävä!
Kiitos rakkaudestasi ja huolenpidostasi!
Sinä olet minulle rakas!
- Laura
Uppo-Nalle ja Kultahippu, Elina Karjalainen
Kuolema on lähtemistä tästä elämästä pois. Se on lähtemistä uuteen seikkailuun, se on pääsemistä Jumalan luo.
Olen kiitollinen Jumalalle kuolemasta.
Kuolema tuo ikävää, surua, murhetta ja kaipausta meille, jotka jäämme tänne. Syvemmin ajateltuna, Kristuksen kautta, kuolema tuo lohtua. Kuolema tuo tolkkua tähän maailmaan. Jos mietin, että minun pitäisi elää tässä maailmassa ikuisesti, tulisin hulluksi.
Maailma missä elämämme haluaa poistaa kuoleman. Se ihannoi ikuista nuoruutta ja kauneutta, se tahtoo että ihminen tulisi onnelliseksi omistaessaan paljon. Kuolemaa yritetään voittaa kaikin keinoin, mutta Luojalle kiitos, siihen ei tulla koskaan löytämään lääkettä tai ratkaisua.
Kun ihminen kuolee, hän ja myös me muut tulemme sen todellisuuden eteen, mitä varten meidät on luotu. Kuolema pysäyttää paatuneimmankin ateistin sekä ihmisen joka ei halua uhrata aikaansa ajattelemalla "syvällisiä", se pysäyttää myös uskovaisen ja pohdiskelijan. Kuolema pakottaa meidät kohtaamaan elämän rajallisuuden. Se pakottaa meidät kohtamaan kysymyksiä, mitä emme muuten ajattelisi tai haluaisi ajatella.
Miten joku, joka äsken oli vielä elossa ja hengitti, ei enää olekaan elossa?
Onko ihminen muutakin kuin vain hallitsevan aseman maailmassa saanut eläin?
Onko ihmisellä sielu?
Mikä on sielu?
Jos ihmisellä on sielu niin mitä sille tapahtuu kun ihminen kuolee?
Jos ihmisellä ei ole sielua, lakkaako ihminen sitten vain olemasta?
Mitä virkaa meillä sitten täällä on?
Miksi me olemme täällä?
Mikä on elämämme tarkoitus?
Totuus on, että meitä ei ole luotu tätä maailmaa varten. Meidät luotiin Jumalan rakkauteen. Jumala halusi ja haluaa luoda ihmisen, jota Hän voisi rakastaa ja joka rakastaisi Häntä. Vapaassa tahdossamme voimme valita, haluammeko ottaa vastaan tämän rakkauden ja vastata siihen vaiko emme. Tämä elämä, mitä elämme tässä maailmassa, on annettu meille, jotta voisimme kasvaa rakkaudessa Jumalaa ja toisiamme kohti.
Elämämme on kilvoittelua. Jumala kaikessa rakkaudessaan koettelee meitä, jotta kasvaisimme ulos omasta itsestämme, omasta itseykkyydestä, kohti toisia ihmisiä ja kohti Jumalaa. Kuoleman kohdatessa maailmassa tehty kilvoittelu huipentuu. Saamme sen voittopalkinnon, minkä Kristus meille valmisti voittaessaan kuolemallaan kuoleman.
Rakas äitini kuoli torstaina (23.5.13). Hän pääsi lähtemään rauhassa sille seikkailulle, jolle meidät jokainen kutsutaan vuorollamme ja josta emme voi kieltäytyä. Kaikki ihmiset muistavat äitini aina iloisena ja kauniina, huoliteltuna. Kuolinvuoteella maatessaan äiti oli edelleen kaunis. Hän oli levollinen ja tyyni. Silittelin äitiä ja katselin häntä siinä maatessa, kysyin häneltä "Äiti, miksi et voi avata silmiäsi? Miksi et voisi vielä jutella kanssamme?" En tiedä mikä sen aiheutti, mutta näin kuinka äidin pää liikkui puolelta toiselle pari kertaa, aivan kuin hän olisi pudistanut päätään kysymyksilleni. Katsoin häntä ja minun sisältäni nousi ymmärrys, että ei hän haluaisi enää olla täällä. Ei tässä paikassa missä hänen oli vaikea liikkua, missä hän oli sairauden tähden niin väsynyt. Jumalan huomassa, Jumalansynnyttäjän helman suojassa, hänen on parempi olla.
Äiti joutui kilvoittelemaan syöpää vastaan, sen Jumala oli hänelle antanut ristiksi. Siitä tuli äidilleni eläväksi tekevä ristinpuu. Oli kaunista katsella kuinka äitini ja isäni rakkaus toisiaan kohti syveni, kuinka hellästi isäni hoivasi äitiä. Sairaus lähensi heitä. Minulla puolestaan oli erimielisyytemme ja riitamme äitini kanssa, toki löytyi myös hyvia ja iloisia muistoja, hetkiä ja aikoja. Sairauden edetessä, varsinkin äidin joutuessa sairaalaan toissa viikolla, molemmin puolinen hiljainen ymmärrys ja kiintymys kasvoi, siitä olen kiitollinen. Kuoleman kohdatessa kaikki mennyt haalistuu ja jossain mielessä tulee merkityksettömiksi, niin ilot kuin surut. Jäljelle jää rakkaus.
Olen ollut mukana monissa hautajaisissa kanttorina. Muistovärssyissä nousee usein esille ajatus siitä, kuinka "muistot lohduttaa, eivät koskaan kuole, eivätkä milloinkaan jätä yksin."
Minulle tuo ajatus on outo. On hauska muistella äitiä, mitä on tullut tehtyä hänen kanssaan ja mitä kommelluksia sattunut. Minulle nuo muistot ovat mukavia, mutta ne vain ovat. Ne eivät tuo äitiä yhtään lähemmäksi minua, ne eivät anna lopullista lohtua siihen ikävään mikä sisimmässäni on.
Mistä saan lohtua?
Kristuksesta. Kristuksessa me olemme yhtä, rukouksessa me olemme yhdessä, rakkaus yltää Taivaan valtakunnan puolelta tänne ja takaisin. Rukoillessani äitini puolesta, tunnen hänen rakkautensa minua kohtaan.
Äiti, minulla on sinua ikävä!
Kiitos rakkaudestasi ja huolenpidostasi!
Sinä olet minulle rakas!
- Laura
maanantai 1. huhtikuuta 2013
KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!!
Pääsiäisen ilo ja ylösnousemuksen riemu ovat ortodoksisen kirkon ytimessä. Kuolleista ylösnoussut Kristus on kirkon perusta sekä juuri, mutta myös päämäärä mitä kohden Kirkko ja sen jäsenet pyrkivät. Ilman ylösnousemusta ei olisi pelastusta.
Johannes Krysostoms, 400-luvulla elänyt kirkkoisämme, valottaa asiaa kuuluisassa pääsiäissaarnassaan:
Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut:
kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman.
Tuonelaan laskeutuessaan Hän hävitti tuonelan.
Hän tuhosi sen, joka oli Hänen lihaansa maistanut.
Ja tätä odottaessaan Jesaja huudahti ja sanoi:
"Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla." (Jes. 14:9)
Se kukistui ja niin se kohtasi loppunsa.
Se kukistui ja se saatettiin häpeään.
Se kukistui ja niin se kuoletettiin.
Se kukistui ja niin se menetti valtansa.
Se kukistui ja pantiin kahleisiin.
Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan.
Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan.
Se otti, mitä näki mutti kukistui siihen, mitä ei nähnyt.
Kuolema, missä on sinun otasi?
Tuonela, missä on voittosi?
Kristus nousi kuolleista ja hävitti voimasi.
Kristus nousi kuolleista ja pahuuden henget tuhoutuivat.
Kristus nousi kuolleista ja elämä hallitsee.
Kristus nousi kuolleista, eikä kukaan kuollut ole haudassa.
Pääsiäinen ei kuulu ortodoksisen kirkon 12 suuren juhlan joukkoon, vaan pääsiäinen on suurin juhla yli kaikkien, se on juhlien juhla ja riemujen riemu. Pääsiäisen juhlinta ja muisto ei rajoitu vain yhteen päivään vuodessa vaan pääsiäiskausi ortodoksisessa kirkossa kestää 40 päivää. Lisäksi joka sunnuntai juhlistamme pääsiäistä.
Pääsiäiskausi jaksottuu vikko viikolta sunnuntaisin vaihtuviin teemoihin.
Ensimmäinen sunnuntai pääsisäisen jälkeen on omistettu epäilevällä Tuomaalle. Kirkko ei halua, että uskoisimme Kristukseen ilman ymmärrystä. Tuomaan sunnuntain kautta Kirkko antaa meille luvan epäillä ilosanomaa. Vapaassa tahdossamme voimme pohtia voiko tällainen riemu todella olla totta. Kirkon helmassa, jumalanpalveluselämän ja sakramenttien avulla, voimme turvallisin mielin kasvaa hiljalleen epäilyksestä uskoon, jotta voisimme olla Kristuksen sanojen mukaisia "autuaita, jotka uskovat, vaikka eivät näe." (Joh. 20:29) ja luottavaisella riemulla huutaa apostoli Tuomaan sanoin: "Minun Herrani ja Jumalani". (Joh. 20:28)
Mirhantuojanaisten ja vanhurskaan Joosefin muisto on seuraavan sunnuntain teema. Kristuksen kiinniottamisen jälkeen opetuslapset pakenivat ja piiloutuivat. He olivat Kristuksen lähimpiä ystäviä, mutta silti heitä vaivasi pelko. Joosef Arimatialainen oli ollut pelon vuoksi salaa Kristuksen opetuslapsi. Kristuksen kuoleman jälkeen hän voitti pelkonsa ja meni pyytämään Pilatukselta Kristusen ruumista, jotta voisi haudata Hänet kunniallisesti.
Samoin myös mirhantuojanaiset voittivat pelkonsa. Sapatin mentyä he ottivat mukaansa tuoksuöljyä, jotta voisivat suorittaa loppuun Kristuksen hautaamisen. He vasta matkalla pohtivat ongelmia mitä he saattaisivat kohdata: suuren kiven, vartijoiden mahdollisen vastarinnan, juutalaisten vihan. Silti he rohkein mielin kulkivat eteenpäin.
Mikä yhdisti Joosef Arimatialaista ja mirhantuojanaisia? Rakkaus Kristukseen. He olivat valmiita kohtaamaan vaikeuksia ja vaikka kuoleman Kristuksen tähden. Tämä sunnuntai opastaa meitä olemaan rohkealla mielellä kulkiessamme elämän myrskyjen keskellä kohti Kristusta.
Varhaiskirkon aikana pääsiäinen oli suuri kastejuhla. Uudet kristityt otettiin Kristuksen ruumiin jäseniksi pääsiäistä edeltävänä lauantaina. Suuri paasto muodostui kastettavien valmistautumisesta suureen päiväänsä. Pääsiäisenä he saivat kohdata Jumalansa ensimmäisessä ehtoollisessaan. Tämän jälkeen Kirkko ei hyljännyt uusia jäseniään oman onnensa nojaan vaan jatkoi opetusta juhlakauden teemoissa.
Kolme viimeistä pääsiäiskauden teemaa ovat: halvaantuneen sunnuntai, samarialaisen naisen sunnuntai ja sokeana syntyneen sunnuntai. Johanneksen evankeliumista löytyvät kasteteemoihin liittyvät tekstit opastavat Kirkon jäseniä yksin ja yhteisönä elämään Kristukselle otollisina. Niissä tuodaan esille myös Kristuksen voimallisuus ja rakkaus ihmisiä kohtaan. Kristus haluaa pelastaa meidät kaikki, on meistä itsestämme kiinni haluammeko ottaa vastaan Hänen rakkautensa.
Kristuksen toimintakausi maailmassa "päättyy" kun Hän astuu takaisin taivaaseen Isänsä tykö 40 päivän päästä pääsiäisestä. Pyhän Hengen toimintakausi on alkamassa Helluntaina. Se myös tarkoittaa, että on meidän aikamme osoittaa kuuliaisuutemme ja rakkautemme Jumalalle. On aika toimia - toimia rakkauden hengessä Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen hyväksi. Tarkoituksen ja sisällön sekä voimat tähän työhön antaa meille kuolleista ylösnoussut Kristus.
En malta olla siteeraamatta tähän loppuun vielä Johannes Krysostomosta:
Hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin,
Hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijällen kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle.
Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen:
tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa.
Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin.
Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.
Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon.
Niin ensimmäiset kuin toset, iloitkaa juhlasta.
Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa.
Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää.
Te, jotka paastositte ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä.
Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa.
Älköön kukaan poistuko nälkäisenä, sillä juhlaruokaa on paljon.
Riemuitkaa kaikki oikeamisyyden rikkaudesta.
Riemuitkaa kaikki uskon juhlapidoista.
Älköön kukaan valittako puutetta, sillä yhteinen valtakunta on ilmestynyt.
Älköön kukaan itkekö rikkomuksiaan, sillä anteeksiantamus on noussut haudasta.
Ylösnousemuksen riemu on ikuista!!
KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!!!
Johannes Krysostoms, 400-luvulla elänyt kirkkoisämme, valottaa asiaa kuuluisassa pääsiäissaarnassaan:
Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut:
kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman.
Tuonelaan laskeutuessaan Hän hävitti tuonelan.
Hän tuhosi sen, joka oli Hänen lihaansa maistanut.
Ja tätä odottaessaan Jesaja huudahti ja sanoi:
"Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla." (Jes. 14:9)
Se kukistui ja niin se kohtasi loppunsa.
Se kukistui ja se saatettiin häpeään.
Se kukistui ja niin se kuoletettiin.
Se kukistui ja niin se menetti valtansa.
Se kukistui ja pantiin kahleisiin.
Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan.
Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan.
Se otti, mitä näki mutti kukistui siihen, mitä ei nähnyt.
Kuolema, missä on sinun otasi?
Tuonela, missä on voittosi?
Kristus nousi kuolleista ja hävitti voimasi.
Kristus nousi kuolleista ja pahuuden henget tuhoutuivat.
Kristus nousi kuolleista ja elämä hallitsee.
Kristus nousi kuolleista, eikä kukaan kuollut ole haudassa.
Pääsiäinen ei kuulu ortodoksisen kirkon 12 suuren juhlan joukkoon, vaan pääsiäinen on suurin juhla yli kaikkien, se on juhlien juhla ja riemujen riemu. Pääsiäisen juhlinta ja muisto ei rajoitu vain yhteen päivään vuodessa vaan pääsiäiskausi ortodoksisessa kirkossa kestää 40 päivää. Lisäksi joka sunnuntai juhlistamme pääsiäistä.
Pääsiäiskausi jaksottuu vikko viikolta sunnuntaisin vaihtuviin teemoihin.
Ensimmäinen sunnuntai pääsisäisen jälkeen on omistettu epäilevällä Tuomaalle. Kirkko ei halua, että uskoisimme Kristukseen ilman ymmärrystä. Tuomaan sunnuntain kautta Kirkko antaa meille luvan epäillä ilosanomaa. Vapaassa tahdossamme voimme pohtia voiko tällainen riemu todella olla totta. Kirkon helmassa, jumalanpalveluselämän ja sakramenttien avulla, voimme turvallisin mielin kasvaa hiljalleen epäilyksestä uskoon, jotta voisimme olla Kristuksen sanojen mukaisia "autuaita, jotka uskovat, vaikka eivät näe." (Joh. 20:29) ja luottavaisella riemulla huutaa apostoli Tuomaan sanoin: "Minun Herrani ja Jumalani". (Joh. 20:28)
Mirhantuojanaisten ja vanhurskaan Joosefin muisto on seuraavan sunnuntain teema. Kristuksen kiinniottamisen jälkeen opetuslapset pakenivat ja piiloutuivat. He olivat Kristuksen lähimpiä ystäviä, mutta silti heitä vaivasi pelko. Joosef Arimatialainen oli ollut pelon vuoksi salaa Kristuksen opetuslapsi. Kristuksen kuoleman jälkeen hän voitti pelkonsa ja meni pyytämään Pilatukselta Kristusen ruumista, jotta voisi haudata Hänet kunniallisesti.
Samoin myös mirhantuojanaiset voittivat pelkonsa. Sapatin mentyä he ottivat mukaansa tuoksuöljyä, jotta voisivat suorittaa loppuun Kristuksen hautaamisen. He vasta matkalla pohtivat ongelmia mitä he saattaisivat kohdata: suuren kiven, vartijoiden mahdollisen vastarinnan, juutalaisten vihan. Silti he rohkein mielin kulkivat eteenpäin.
Mikä yhdisti Joosef Arimatialaista ja mirhantuojanaisia? Rakkaus Kristukseen. He olivat valmiita kohtaamaan vaikeuksia ja vaikka kuoleman Kristuksen tähden. Tämä sunnuntai opastaa meitä olemaan rohkealla mielellä kulkiessamme elämän myrskyjen keskellä kohti Kristusta.
Varhaiskirkon aikana pääsiäinen oli suuri kastejuhla. Uudet kristityt otettiin Kristuksen ruumiin jäseniksi pääsiäistä edeltävänä lauantaina. Suuri paasto muodostui kastettavien valmistautumisesta suureen päiväänsä. Pääsiäisenä he saivat kohdata Jumalansa ensimmäisessä ehtoollisessaan. Tämän jälkeen Kirkko ei hyljännyt uusia jäseniään oman onnensa nojaan vaan jatkoi opetusta juhlakauden teemoissa.
Kolme viimeistä pääsiäiskauden teemaa ovat: halvaantuneen sunnuntai, samarialaisen naisen sunnuntai ja sokeana syntyneen sunnuntai. Johanneksen evankeliumista löytyvät kasteteemoihin liittyvät tekstit opastavat Kirkon jäseniä yksin ja yhteisönä elämään Kristukselle otollisina. Niissä tuodaan esille myös Kristuksen voimallisuus ja rakkaus ihmisiä kohtaan. Kristus haluaa pelastaa meidät kaikki, on meistä itsestämme kiinni haluammeko ottaa vastaan Hänen rakkautensa.
Kristuksen toimintakausi maailmassa "päättyy" kun Hän astuu takaisin taivaaseen Isänsä tykö 40 päivän päästä pääsiäisestä. Pyhän Hengen toimintakausi on alkamassa Helluntaina. Se myös tarkoittaa, että on meidän aikamme osoittaa kuuliaisuutemme ja rakkautemme Jumalalle. On aika toimia - toimia rakkauden hengessä Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen hyväksi. Tarkoituksen ja sisällön sekä voimat tähän työhön antaa meille kuolleista ylösnoussut Kristus.
En malta olla siteeraamatta tähän loppuun vielä Johannes Krysostomosta:
Hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin,
Hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijällen kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle.
Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen:
tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa.
Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin.
Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.
Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon.
Niin ensimmäiset kuin toset, iloitkaa juhlasta.
Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa.
Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää.
Te, jotka paastositte ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä.
Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa.
Älköön kukaan poistuko nälkäisenä, sillä juhlaruokaa on paljon.
Riemuitkaa kaikki oikeamisyyden rikkaudesta.
Riemuitkaa kaikki uskon juhlapidoista.
Älköön kukaan valittako puutetta, sillä yhteinen valtakunta on ilmestynyt.
Älköön kukaan itkekö rikkomuksiaan, sillä anteeksiantamus on noussut haudasta.
Ylösnousemuksen riemu on ikuista!!
KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!!!
tiistai 19. helmikuuta 2013
Minä olen iloinen!
Olen ollut kaksi viikkoa iloinen. :)
Mitä tapahtui?
Olen ollut pitkään masenutunut, surullinen ja ahdistunut. Kaksi viikkoa sitten päätin, että nyt saa riittää, en halua olla masentunut, enkä surullinen enkä ahdistunut. Huomasin myös, että mitä väsyneempi olin sitä ahdistuneempi olin. Olen väsynyt, melkein burn outin partaalla, mutta masentunut ja ahdistunut en halua olla. Oma väsymys täytyy hyväksyä ja hellien itseään antaa itselleen lepoa ja rauhaa. Unohtaa yhteiskunnan vaatimukset ulkonäön, saavutusten, tarpeiden ja muiden ihmistä kuormittavien juttujen suheen.
Aloin ajatella elämääni. Minulla on kaikki hyvin. Päätin, että olen jo perillä. Mitä ikinä se tarkoittaakaan: hengellisen elämän korkeuksia, täydellisen elämän saavutuksia, mielekkään ja mukavan arjen hoitamista. Minun ei tarvitse olla enempää kuin olen.
Tärkein työ mitä aloin tekemään oli kiittäminen. Kirjoitin joka ilta hirviö-päiväkirjaani vähintään kolme asiaa mistä tunsin kiitollisuutta. Joinakin iltoina sammutin valon ja muistin "ai niin ne kiitettävät asiat..." Annoin valon olla poissa, mietin asioita mielessäni enkä noussut kirjoittamaan asioita, koska en halua ottaa siitä ressiä.. Aluksi tuskailin, mistä löydän päivästäni iloa ja valoisia asioita. Tänään kolme kohtaa ei enää riitä.. :)
Toinen asia mitä aloin miettimään oli (hyvin muodikas juttu) nimittäin länsäolo. Aloin katselemaan ympärilleni. Pysähdyin ja kuuntelin. Tein asioita ja tunnustelin miltä ne tuntuvat. Olin paikallani ja katselin. Kävelin lapseni kanssa tarhasta kotiin ja katsoin kuinka hän oli Lapsi, hän ei kävellyt suoraan kotiin, hän meni lumipenkan kautta, sitten vähän otettiin varsahyppyjä, sitten muutama pyörähdys hangessa ja kuperkeikalla kotipihaan. Sitä oli ihana katsella. Katselin vain, en yrittänyt olla kuin hän, en yrittänyt heittäytyä yhtä riehakkaaksi, en yrittänyt rajoittaa tai kieltää. Katselin ja kuuntelin vain. Tajusin yhtäkkiä olevani läsnä tässä hetkessä. Se oli pelottava tunne...
Kiittämisen ja läsnäolon kautta olen tuntenut käsittämätöntä iloa ja rauhaa. Tunne on ollut jokseenkin ymmärryksen ylittävä. Olen hämmästellyt sitä ääneen, koska tunne on ollut niin voimakas, että olen meinannut pakahtua. On tuntunut siltä, että olisi helpompi paeta ahdistuksen ja masennuksen maille, koska iloisen ja rauhallisen olotilan sisällä et pysty konkreettisesti hallitsemaan asioita, voit vain luottaa. En kuitenkaan takoita sitä, että iloisena olemisessa koko ajan pitäisi olla sanan varsinaisessa merkityksessä iloinen ja riemuinen. Olen nauranut ääneen, koska oloni on ollut niin hyvä, mutta iloisuus ei ole jatkuvaa naurua, se on...... olemista.
Iloinen elämänasenne ei tarkoita samaa kuin positiivinen, minun mielestäni. Positiivisen ajattelun näen jokseenkin pakonomaisena tarpeena ajatella asioista ylipirteän iloisesti, jolla vielä kaiken lisäksi pyritään hallitsemaan elämää. Hallitsemaan elämää niin, että tapahtuu vain niitä asioita mitä minä haluan, enkä ole vastaanottavainen elämän tuomia ylläreitä kohtaan. Itse koen iloisen elämänasenteen tarkoittavan rauhaa, luovuutta, luottamusta.
Mietiskelin myös pari viikkoa sitten uuden ajattelutavan pohtia päiviä ja niiden kulkua tai siis aikaa. Itselläni oli laatikko-päivä ajattelumalli. Suomeksi: yöt ovat seiniä jotka erottavat päivät toisistaan, laatikossa olen enkä muuta voi, toivottavaa on että seuraava laatikko olisi edes hieman tyhjempi tekemisestä. Tämän päivän laatikossa on nämä tehtävät, huomisen päivän laatikkoon menee nämä tehtävät, viikon päästä oleva laatikko on jo täynnä noista yksistä tekemättömistä tehtävistä. Päivät olivat pelkkää laatikossa olevien asioiden suorittamista.
Muutin aikakäsitystäni. Päiväni kuluvat polulla, jota pitkin tallailen. Yöksi menen lepäämään polun varrella olevaan majataloon. Matkaani jatkan taas herättäyäni. Polullani kohtaan ihmisiä, voin tehdä kulkiessani mitä mielin. Minä vain kuljen ja viheltelen. Voin päättää että tänään menen töihin tai sitten en. Työnantaja ei välttämättä hyväksy että lusmuilen töistä, eikä siksi maksa palkkaani, mutta pakko töihin ei ole mennä. Mitään ei ole pakko tehdä muuta kuin elää ja kuolla. Suomeksi sanottuna ymmärsin, että minulla on miljoona erilaista vaihtoehtoa mitä voin tehdä. Voin itse päättää miten elämäni elän.
Luovuus on myös yksi asia mikä pitää mielen virkeänä. Jokainen ihminen on luova, omalla tavallaan. Ihminen on silloin luova, kun hän saa toteuttaa sellaista tekemistä mistä itse pitää. Yhdelle se on jotain mitä toinen ei missään nimessä voisi kuvitellakaan. Minulle se oli puiden piirtäminen ja värittäminen. Kun ahdistus alkoi hiipiä selkäni taakse menin yläkertaan ja istahdin pöydän ääreen. Otin kynän käteeni ja valkoisen paperin. Piirsin puun. Pari minuuttia oman tekemisen parissa auttaa kummasti.
Tämä puhe voi kuulostaa vähän naivilta, hallinalle-puheilta, mutta se on kokeilemisen arvoinen..
Ole kiitollinen, ole läsnä, ole luova...
Iloa ja valoa päivään!! :)
Mitä tapahtui?
Olen ollut pitkään masenutunut, surullinen ja ahdistunut. Kaksi viikkoa sitten päätin, että nyt saa riittää, en halua olla masentunut, enkä surullinen enkä ahdistunut. Huomasin myös, että mitä väsyneempi olin sitä ahdistuneempi olin. Olen väsynyt, melkein burn outin partaalla, mutta masentunut ja ahdistunut en halua olla. Oma väsymys täytyy hyväksyä ja hellien itseään antaa itselleen lepoa ja rauhaa. Unohtaa yhteiskunnan vaatimukset ulkonäön, saavutusten, tarpeiden ja muiden ihmistä kuormittavien juttujen suheen.
Aloin ajatella elämääni. Minulla on kaikki hyvin. Päätin, että olen jo perillä. Mitä ikinä se tarkoittaakaan: hengellisen elämän korkeuksia, täydellisen elämän saavutuksia, mielekkään ja mukavan arjen hoitamista. Minun ei tarvitse olla enempää kuin olen.
Tärkein työ mitä aloin tekemään oli kiittäminen. Kirjoitin joka ilta hirviö-päiväkirjaani vähintään kolme asiaa mistä tunsin kiitollisuutta. Joinakin iltoina sammutin valon ja muistin "ai niin ne kiitettävät asiat..." Annoin valon olla poissa, mietin asioita mielessäni enkä noussut kirjoittamaan asioita, koska en halua ottaa siitä ressiä.. Aluksi tuskailin, mistä löydän päivästäni iloa ja valoisia asioita. Tänään kolme kohtaa ei enää riitä.. :)
Toinen asia mitä aloin miettimään oli (hyvin muodikas juttu) nimittäin länsäolo. Aloin katselemaan ympärilleni. Pysähdyin ja kuuntelin. Tein asioita ja tunnustelin miltä ne tuntuvat. Olin paikallani ja katselin. Kävelin lapseni kanssa tarhasta kotiin ja katsoin kuinka hän oli Lapsi, hän ei kävellyt suoraan kotiin, hän meni lumipenkan kautta, sitten vähän otettiin varsahyppyjä, sitten muutama pyörähdys hangessa ja kuperkeikalla kotipihaan. Sitä oli ihana katsella. Katselin vain, en yrittänyt olla kuin hän, en yrittänyt heittäytyä yhtä riehakkaaksi, en yrittänyt rajoittaa tai kieltää. Katselin ja kuuntelin vain. Tajusin yhtäkkiä olevani läsnä tässä hetkessä. Se oli pelottava tunne...
Kiittämisen ja läsnäolon kautta olen tuntenut käsittämätöntä iloa ja rauhaa. Tunne on ollut jokseenkin ymmärryksen ylittävä. Olen hämmästellyt sitä ääneen, koska tunne on ollut niin voimakas, että olen meinannut pakahtua. On tuntunut siltä, että olisi helpompi paeta ahdistuksen ja masennuksen maille, koska iloisen ja rauhallisen olotilan sisällä et pysty konkreettisesti hallitsemaan asioita, voit vain luottaa. En kuitenkaan takoita sitä, että iloisena olemisessa koko ajan pitäisi olla sanan varsinaisessa merkityksessä iloinen ja riemuinen. Olen nauranut ääneen, koska oloni on ollut niin hyvä, mutta iloisuus ei ole jatkuvaa naurua, se on...... olemista.
Iloinen elämänasenne ei tarkoita samaa kuin positiivinen, minun mielestäni. Positiivisen ajattelun näen jokseenkin pakonomaisena tarpeena ajatella asioista ylipirteän iloisesti, jolla vielä kaiken lisäksi pyritään hallitsemaan elämää. Hallitsemaan elämää niin, että tapahtuu vain niitä asioita mitä minä haluan, enkä ole vastaanottavainen elämän tuomia ylläreitä kohtaan. Itse koen iloisen elämänasenteen tarkoittavan rauhaa, luovuutta, luottamusta.
Mietiskelin myös pari viikkoa sitten uuden ajattelutavan pohtia päiviä ja niiden kulkua tai siis aikaa. Itselläni oli laatikko-päivä ajattelumalli. Suomeksi: yöt ovat seiniä jotka erottavat päivät toisistaan, laatikossa olen enkä muuta voi, toivottavaa on että seuraava laatikko olisi edes hieman tyhjempi tekemisestä. Tämän päivän laatikossa on nämä tehtävät, huomisen päivän laatikkoon menee nämä tehtävät, viikon päästä oleva laatikko on jo täynnä noista yksistä tekemättömistä tehtävistä. Päivät olivat pelkkää laatikossa olevien asioiden suorittamista.
Muutin aikakäsitystäni. Päiväni kuluvat polulla, jota pitkin tallailen. Yöksi menen lepäämään polun varrella olevaan majataloon. Matkaani jatkan taas herättäyäni. Polullani kohtaan ihmisiä, voin tehdä kulkiessani mitä mielin. Minä vain kuljen ja viheltelen. Voin päättää että tänään menen töihin tai sitten en. Työnantaja ei välttämättä hyväksy että lusmuilen töistä, eikä siksi maksa palkkaani, mutta pakko töihin ei ole mennä. Mitään ei ole pakko tehdä muuta kuin elää ja kuolla. Suomeksi sanottuna ymmärsin, että minulla on miljoona erilaista vaihtoehtoa mitä voin tehdä. Voin itse päättää miten elämäni elän.
Luovuus on myös yksi asia mikä pitää mielen virkeänä. Jokainen ihminen on luova, omalla tavallaan. Ihminen on silloin luova, kun hän saa toteuttaa sellaista tekemistä mistä itse pitää. Yhdelle se on jotain mitä toinen ei missään nimessä voisi kuvitellakaan. Minulle se oli puiden piirtäminen ja värittäminen. Kun ahdistus alkoi hiipiä selkäni taakse menin yläkertaan ja istahdin pöydän ääreen. Otin kynän käteeni ja valkoisen paperin. Piirsin puun. Pari minuuttia oman tekemisen parissa auttaa kummasti.
Tämä puhe voi kuulostaa vähän naivilta, hallinalle-puheilta, mutta se on kokeilemisen arvoinen..
Ole kiitollinen, ole läsnä, ole luova...
Iloa ja valoa päivään!! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)