Elämän tarkoitus

Minä olen muukalainen maan päällä, älä salaa minulta käskyjäsi.. (Ps.119:19)

Olemme tässä maailmassa muukalaisia. Tulemme tähän maailmaan äidin kohdusta ilman että meillä on mitään mukanamme. Lähdemme tästä elämästä, emmekä pysty ottamaan mitään mukaamme.

Ainoat "pakolliset" asiat tässä maailmassa on syntyä tähän maailmaan, elää ja sitten kuolla kun aikamme täyttyy. Ihmiseen on sisäänrakennettu ymmärrys elämänrajallisuudesta, vaikka emme haluaisi sitä miettiä tai hyväksyä. Tosiasia kuitenkin on, että ihmisen syntyessä tähän maailmaan, hän aloittaa matkan, joka etenee minuutti minuutilta kohti kuolemaa.

Se kuinka elämme tai tuhlaamme tämän elämän riippuu meistä itsestämme.

Elämäntapoja on monia, yhtä monta kuin on ihmistä. Elämäntapamme riippuu paljolti siitä mitä arvostamme sekä mihin uskomme ja luotamme, mitä pidämme tärkeänä.

Elämme ajassa ja aika kuluu armottomasti koko ajan eteenpäin. Yritämme löytää tässä elämässä itsellemme paikan ja toteuttaa itseämme ja elämäämme mahdollisimman hyvin, jotta sitten kuuluisalla kuolinvuoteella voisimme sanoa "olen elänyt täyden elämän." Sitten voisimme kuolla tyytyväisinä. Kysymys kuitenkin kuuluu mihin olemme tyytyväisiä, mikä on meille riittävää...

Aikuisiksi tullessamme ajankuluminen ja idea täydellisestä elämästä aiheuttaa monille hirveää stressiä: "Ehdinkö tehdä elämässäni kaiken mitä minun kuuluu tehdä, mitä haluan tehdä ja varsinkin kokea? Ehdinkö rakentaa täydellisen elämän?" Emme välttämättä ymmärrä tätä stressiä "elämäni on rajallista" -ajatukseen liittyvänä. Se saattaa ilmetä sillä, että täytämme kalenterimme mahdollisimman täyteen erilaisilla työhön ja vapaa-aikaan liittyvillä kokemuksilla. Näin emme ehdi pysähtyä ja miettiä mikä on elämämme tarkoitus, miksi olemme täällä. Meillä on vain jatkuva kiire tehdä ja toteuttaa elämäämme. Taustalla saattaa jopa piillä ajatus kilpailusta: onhan minun elämäni kokemusrikkaampaa kuin tuon toisen..

On äärimmäisen tärkeää että suhtaudumme krittisesti kaikkeen mitä tämä maailma tarjoaa. Tämä maailma yrittää tarjota pysyviä tuloksia nuoruuden, kauneuden, onnellisen ja yleellisen elämän saralla. Täytyy kuitenkin muistaa, että tässä maailman ajassa mikään ei ole pysyvää. Tässä maailman ajassa joudumme kohtaamaan jatkuvaa muutosta ja jatkuvia hyvästejä. Emme voi koskaan saavuttaa ikuista nuoruutta, ulkoinen kauneutemme voi joutua koetukselle vanhetessamme tai vaikkapa onnettomuuden takia, emme voi edes luottaa siihen näemmekö ystäväämme tai sukulaistamme vielä kerran.     

Nykypäivän ihminen voi pahoin Jumalan luoman maailman sisälle rakennetussa maailmassaan. Miksi?
 Siksi, että tässä ihmisen luomassa systeemissä, mitä kutsumme maailmaksi, me olemme todellisuudessa muukalaisia. Meitä ei ole luotu tähän maailmaan, meitä ei ole luotu tällaiseen jatkuvien elämysten jahtaamiseen. Meidät on luotu Elämään.

Todelliseen Elämään me pääsemme täydellisesti osallisiksi kuoleman jälkeen. Turvautuessamme ja luottaessamme Jumalaan tässä elämässä, saamme voimia elää tässä maailmassa. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että niin pitkään kun henkemme pihisee ja puhisee ruumiissamme, joudumme taistelemaan jatkuvasti, ettemme joutuisi tämän maailman vietäviksi, ettemme joutuisi epätoivoon tai menettäisi uskoamme tämän hullun maailman pyörteissä. Kuolemassa saamme levon. Taivasten valtakunnassa pääsemme osallisiksi siitä pysyvyydestä mitä yritämme täällä epätoivon vimmalla hakea. Taivasten valtakunnassa meidän ei tarvitse jättää hyvästejä.

Kuolema on meille uusi syntymäpäivä. Se on pääsemistä Jumalan luo. Siksi meidän ei tarvitse itkeä epätoivoisesti kun jotakuta rakastamme kohtaa kuolema. Jumala antoi kuoleman meille suuressa rakkaudessaan. Elämämme tässä maailmassa on sairautta ja vaivaa. Kuolevaisuus on armollista. Ortodoksisessa hautaveisussa lauletaan: Sillä niin olet sinä minun Luojani käskenyt: Maa sinä olet ja maahan olet jälleen menevä. Ja sinne me kaikki ihmiset menemme, muuttaen hautaitkumme veisuksi: Halleluja, halleluja, halleluja!"  Kuoleman kohdatessa koemme ikävää, turhautumista elämän rajallisuudesta, mutta surumme saa valoisan surumielisyyden luonteen sekä toivon jälleennäkemisestä, kun turvaudumme ainoaan pysyvään tässä maailmassa: Kristukseen.

 Jumala johdattaa meitä sellaista tietä pitkin mikä johtaa Elämään, jokaisella meillä on omalainen ja omannäköinen pelastuksen tie, mutta me itse olemme yleensä hyvin jääräpäisiä emmekä halua ottaa vastaan johdatusta tiellämme ja siksi koemme elämämme äärimmäisen raskaana ja turhauttavana. Täytyy kuitenkin muistaa ja ymmärtää, että Jumalan johdattelema tie ei ole kuopaton, siinäkin esiintyy sairautta ja surua, mutta siihen ei liity epätoivoa tai epävarmuutta. Sairaudet on annettu meille kasvuksi, rakkaan ihmisen kuolema on annettu levoksi kuolleelle ja meille, jotka jäämme tänne, se on annettu kasvuksi.

Kun ymmärrämme, että Kristus on meidän elämämme tarkoitus, meidän Elämämme, stressi kuolevaisuudesta katoaa. Kun uskaltaudumme jättää itsemme ja toinen toisemme Kristuksen Jumalan haltuun, meidän ei tarvitse pelätä koenko elämässäni tarpeeksi, saanko elämässäni asioita tai kokemuksia tarpeeksi. Jumalan kädessä on koko meidän elämämme, uskoimme siihen tai emme. Jokainen ihminen syntyy tähän maailmaan Jumalan tahdosta ja jokainen ihminen kuolee silloin kun Jumala hyväksi näkee. Jollekin ihmiselle Jumala antaa hyvin pitkän elämän, jollekin äärimmäisen lyhyen, silti jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus tulla olevaiseksi Kristuksessa.